Liebes Eva, gonna miss you!
Aamulla minä ja harkkakassiin jälleen tuskalla ja hiellä tungettu omaisuuteni lähdemme Heathrow'n kautta kotiin. Viimeiset reissupäivitykset sitten jo Suomesta käsin. Cork vaikenee, näkemiin!
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Kottiin.
Nyt en enää ehdi ihmettelemään, minne aika katosi - aikaa siihen ei nimittäin ole. Viimeiset rivit Irlannista siis tässä. Kesäaikaan siirtymisen ansiosta kello tikittelee jo aamuyön puolella, joten kirjoituksen sijasta vain yksi kuva. Tämä merkintä on omistettu Itävallan huipuimmalle kämppikselle Evalle <3
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Riskibisnes
Kun matkustaa, hyväksyy altistuvansa tietyille matkustamiseen liittyville riskeille. Hyväksyy faktan, että voi tulla ryöstetyksi, kidnapatuksi, pahoinpidellyksi tai syödyksi (kannattaa tarkistaa etukäteen lista matkakohteen eläin- ja ihmisheimojen pääravintoaineista). Voi joutua altistumaan homeelle, melulle, hepatiitille ja sikainfluenssalle. Ei välttämättä pääse aina lämpimään suihkuun silloin kun haluaa, eikä suomalainen pankkikortti aina ole käypää maksuvaluuttaa.
Sitten voi käydä toteen myös se kaikkein pahin skenaario. Saattaa menettää osan sydäntään paikalle, jossa on elänyt lyhyen, mutta monin puolin merkittävän jakson elämästään.
Ryöstön tai pahoipitelyn jälkeen voi soittaa poliisille (joka on Irlannissa muuten Guard tai Garda, ei police), vakuutusyhtiöön ja kotiin. Kidnapatun perään lähetetään Interpol. Jos sattuu niin ikävästi, että kuolee tai päätyy siperiantiikerin iltapalapöytään, ei asiaa itse enää jälkeenpäin pysty kauheasti muistelemaan. Mutta jos pala itseä jää lentokoneen noustessa väärän valtion rajojen sisäpuolelle, ei tilanne paljoa naurata. Ja kuulkaa, näin uhkaa nyt vähän käydä.
Olen kotiutunut Irlantiin ja Corkiin kolmessa kuukaudessa juuri sopivasti. Tällä hetkellä pitäisi vähän alkaa orientoitumaan takaisin Suomeen lähtemiseen ja päivät loppuvat kirjaimellisesti kesken. Kolme kuukautta on aika lyhyt aika.
En väitä hetkeäkään, etteikö koti-ikävä olisi välillä ollut kova. Kun kurssikaverit Suomessa lähettivät terveisiä seminaaripäivistä ja winterfesteistä, kun kokolattiamatto muuttui suoksi (tästä lisää), kun pankkiyhteys petti ja viikonlopun budjetti oli vajaat viisi euroa (pääasiassa yhden, kahden ja viiden sentin kolikoina) ja kun 12 tunnin harkkapäivät väärällä kielellä painoivat silmäluomia jo ennen lounastaukoa, ei itku välillä ollut kaukana.
Ai kävikö kotiinlähtö mielessä? Et taida tuntea minua vielä tarpeeksi hyvin. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että 98 prosenttia vaihtoajasta on ollut täyttä parhautta. Loppuja kahta prosenttiakaan en vaihtaisi pois.
Maaliskuu Corkissa on sujunut tuota suo-episodia lukuunottamatta hienosti. En oikein tarkalleen tiedä mitä, mutta melko vakavasti joka tapauksessa jotain Copley Courtin vesiputkituksissa ja/tai -eristyksissä on pielessä, sillä makuuhuoneeni muuttui pari viikkoa sitten täydeksi kosteuskatastrofiksi. Kylpyhuoneen edustaa verhoavalla kokolattiamattokaistaleella kävellessä homeinen vesi tirskahteli iloisesti varpaiden välistä ja se(kin) huono puoli kokolattiamatoissa on, ettei niitä oikein kauheasti pysty kuivattelemaan. Olimme saaneet edellisellä viikolla ennakkovaroituksen tähtitieteelliseksi muodostuvasta sähkölaskusta (sähkölämmitys + asuntojen olematon lämmönsäilytysominaisuus = melko kallista), joten olin kytkenyt lämmityksen pois päältä kulujen karsimiseksi ja tämä vissiin sitten aiheutti sen, ettei aiemmin patterin paahteessa kuivunut vesi enää haihtunutkaan minnekään.
Vuokraemäntään ei tietenkään saanut yhteyttä kuin virka-aikana, mikä on vähän hankala yhtälö jos vuokralainen tekee 12-tuntisia harkkapäiviä toisella puolella kaupunkia. Lisäksi Sussu oli kylässä juuri vesivahingon aikaan ja olimme lähdössä Lontooseen viikonlopuksi, eikä mahdollisten korjaustöiden alta aikaa majoituspaikan vaihtamiseen olisi siis joka tapauksessa ollut. Päätin antaa asian huilata viikonlopun yli ja tunnustella tilannetta uudelleen Englannista kotiuduttuani.
Viime sunnuntaina Lontoosta kotiin palattuani huomasin suureksi hämmästyksekseni, että suo oli poissa. Täysi mysteeri on, minne kaikki vesi sieltä lattian ja maton välistä oli hävinnyt, mutta eipähän ainakaan enää täällä lillu. Samanlaisia on-off-vesipuistoja on kuulemma ollut muillakin talon asukkailla, joten kai täällä jonkilainen salaojitus asuntojen välissä menee.
Rohkeuksissani uskaltauduin kurkistamaan huoneen nurkassa lattiasta irti irvistävän maton alle ja sekä sydän- että astmakohtaus meinasi tulla. Kauniin vihreä homekasvusto peittää koko kylppärin viereistä seinustaa ja luulen, että kaksi ja puoli kuukautta kestäneelle nuhalle ja päänsärylle löytyi syy yhdellä kurkistamalla. En oikein tiedä, kuinka tehokkaasti Copleyn kiinteistöhuolto ongelmasta hankkiutuisi eroon, enkä jäljellä olevien seitsemän päivän takia suunnittele kokeilevanikaan. Kai niillä on aikaa pistää kämppä remppaan kunhan olen matkustanut kimpsuineni takaisin homeettomampaan Suomeen. Epäilen tätä ehkä vähän. Puolitutun amerikkalaistytön (asuu siis myös samassa talossa) homevaurio oli "remontoitu" viikossa. En kuvittelekaan olevani rakennusalan ammattilainen, mutta voisin luulla, että siihen menee oikeasti vähän enemmän aikaa.
Homeesta on hyvä aloittaa myös Lontoon viikonloppuretkestä raportointi. Iso osa kaupungin asuinrakennuksista on peräisin viktoriaaniselta ajalta ja monessa paikassa viimeisimmät putkirempat on todennäköisesti tehty samaisen aikakauden loppumetreillä. Opin yhden aika tärkeän jutun. Ei pidä aina uskoa, mitä internetin hostellien online-varaus sivuilla näytetään. Siellä ei nimittäin näytetä kuvia hostellin puutarhoista, joiden kasvusto valitettavasti levittäytyy lattioille, seinille ja katoille. Korjaus: niiden sisäpinnoille. Ihan hyvä, että on allergialääkkeet messissä.
Sitten voi käydä toteen myös se kaikkein pahin skenaario. Saattaa menettää osan sydäntään paikalle, jossa on elänyt lyhyen, mutta monin puolin merkittävän jakson elämästään.
Ryöstön tai pahoipitelyn jälkeen voi soittaa poliisille (joka on Irlannissa muuten Guard tai Garda, ei police), vakuutusyhtiöön ja kotiin. Kidnapatun perään lähetetään Interpol. Jos sattuu niin ikävästi, että kuolee tai päätyy siperiantiikerin iltapalapöytään, ei asiaa itse enää jälkeenpäin pysty kauheasti muistelemaan. Mutta jos pala itseä jää lentokoneen noustessa väärän valtion rajojen sisäpuolelle, ei tilanne paljoa naurata. Ja kuulkaa, näin uhkaa nyt vähän käydä.
Olen kotiutunut Irlantiin ja Corkiin kolmessa kuukaudessa juuri sopivasti. Tällä hetkellä pitäisi vähän alkaa orientoitumaan takaisin Suomeen lähtemiseen ja päivät loppuvat kirjaimellisesti kesken. Kolme kuukautta on aika lyhyt aika.
En väitä hetkeäkään, etteikö koti-ikävä olisi välillä ollut kova. Kun kurssikaverit Suomessa lähettivät terveisiä seminaaripäivistä ja winterfesteistä, kun kokolattiamatto muuttui suoksi (tästä lisää), kun pankkiyhteys petti ja viikonlopun budjetti oli vajaat viisi euroa (pääasiassa yhden, kahden ja viiden sentin kolikoina) ja kun 12 tunnin harkkapäivät väärällä kielellä painoivat silmäluomia jo ennen lounastaukoa, ei itku välillä ollut kaukana.
Ai kävikö kotiinlähtö mielessä? Et taida tuntea minua vielä tarpeeksi hyvin. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että 98 prosenttia vaihtoajasta on ollut täyttä parhautta. Loppuja kahta prosenttiakaan en vaihtaisi pois.
Maaliskuu Corkissa on sujunut tuota suo-episodia lukuunottamatta hienosti. En oikein tarkalleen tiedä mitä, mutta melko vakavasti joka tapauksessa jotain Copley Courtin vesiputkituksissa ja/tai -eristyksissä on pielessä, sillä makuuhuoneeni muuttui pari viikkoa sitten täydeksi kosteuskatastrofiksi. Kylpyhuoneen edustaa verhoavalla kokolattiamattokaistaleella kävellessä homeinen vesi tirskahteli iloisesti varpaiden välistä ja se(kin) huono puoli kokolattiamatoissa on, ettei niitä oikein kauheasti pysty kuivattelemaan. Olimme saaneet edellisellä viikolla ennakkovaroituksen tähtitieteelliseksi muodostuvasta sähkölaskusta (sähkölämmitys + asuntojen olematon lämmönsäilytysominaisuus = melko kallista), joten olin kytkenyt lämmityksen pois päältä kulujen karsimiseksi ja tämä vissiin sitten aiheutti sen, ettei aiemmin patterin paahteessa kuivunut vesi enää haihtunutkaan minnekään.
Vuokraemäntään ei tietenkään saanut yhteyttä kuin virka-aikana, mikä on vähän hankala yhtälö jos vuokralainen tekee 12-tuntisia harkkapäiviä toisella puolella kaupunkia. Lisäksi Sussu oli kylässä juuri vesivahingon aikaan ja olimme lähdössä Lontooseen viikonlopuksi, eikä mahdollisten korjaustöiden alta aikaa majoituspaikan vaihtamiseen olisi siis joka tapauksessa ollut. Päätin antaa asian huilata viikonlopun yli ja tunnustella tilannetta uudelleen Englannista kotiuduttuani.
Viime sunnuntaina Lontoosta kotiin palattuani huomasin suureksi hämmästyksekseni, että suo oli poissa. Täysi mysteeri on, minne kaikki vesi sieltä lattian ja maton välistä oli hävinnyt, mutta eipähän ainakaan enää täällä lillu. Samanlaisia on-off-vesipuistoja on kuulemma ollut muillakin talon asukkailla, joten kai täällä jonkilainen salaojitus asuntojen välissä menee.
Rohkeuksissani uskaltauduin kurkistamaan huoneen nurkassa lattiasta irti irvistävän maton alle ja sekä sydän- että astmakohtaus meinasi tulla. Kauniin vihreä homekasvusto peittää koko kylppärin viereistä seinustaa ja luulen, että kaksi ja puoli kuukautta kestäneelle nuhalle ja päänsärylle löytyi syy yhdellä kurkistamalla. En oikein tiedä, kuinka tehokkaasti Copleyn kiinteistöhuolto ongelmasta hankkiutuisi eroon, enkä jäljellä olevien seitsemän päivän takia suunnittele kokeilevanikaan. Kai niillä on aikaa pistää kämppä remppaan kunhan olen matkustanut kimpsuineni takaisin homeettomampaan Suomeen. Epäilen tätä ehkä vähän. Puolitutun amerikkalaistytön (asuu siis myös samassa talossa) homevaurio oli "remontoitu" viikossa. En kuvittelekaan olevani rakennusalan ammattilainen, mutta voisin luulla, että siihen menee oikeasti vähän enemmän aikaa.
Homeesta on hyvä aloittaa myös Lontoon viikonloppuretkestä raportointi. Iso osa kaupungin asuinrakennuksista on peräisin viktoriaaniselta ajalta ja monessa paikassa viimeisimmät putkirempat on todennäköisesti tehty samaisen aikakauden loppumetreillä. Opin yhden aika tärkeän jutun. Ei pidä aina uskoa, mitä internetin hostellien online-varaus sivuilla näytetään. Siellä ei nimittäin näytetä kuvia hostellin puutarhoista, joiden kasvusto valitettavasti levittäytyy lattioille, seinille ja katoille. Korjaus: niiden sisäpinnoille. Ihan hyvä, että on allergialääkkeet messissä.
Majoituimme Notting Hillin kaupunginosassa sijaitsevassa West 2 -hostellissa. Ulkoapäin näyttävä rakennus, mutta sisältä aika järkyttävä paikka. Lattiat, seinät, katot ja kaikki muukin oli enemmän tai vähemmän kosteusvaurioiden peitossa, petivaatteet likaiset edellisten majoittujien jäljiltä, kahden kerroksen huoneilla YKSI yhteinen kylpyhuone ja aika iso osa muista asukkaista sekaisin todennäköisesti jostain muusta kuin brittiläisestä oluesta. En suosittele lapsiperheille, lapsettomille, homeallergisille, päihdevastaisille, ikääntyneille, näkö-, kuulo-, ja liikuntavammaisille, kavereille, itselleni enkä kenellekään muullekaan.
Surkuhupaisasta (rehellisesti: ei voinut kun nauraa) majoituspaikasta huolimatta Lontoo-kokemus oli mainio. Ryanair ottaa Corkista Stanstedin lentokentälle menevän koneen kyytiin reilulla parikymppisellä ja matka kotiovelta Lontoon keskustaan kesti yhteensä vain kolmisen tuntia. Koska aika oli rajoittunut vain kahteen päivään, olimme etukäteen suunnitelleet käyttävämme ensimmäisen päivän (perjantai) yleiseen kaupungin katselemiseen ja toisen (lauantai) vierailemalla Madame Tussauds -vahakabinetissä sekä London Eye -näköalamaailmanpyörässä. Ihan hyvä juttu oli, että aikataulu oli löysä, sillä kanssamme samaan aikaan kaupunkiin sattui varmaan satamiljoonaa muutakin turistia. Tämä ei sinäänsä hauskanpitoa haitannut, mutta erityisesti lauantai oli yhtä jonottamista paikasta toiseen.
Madame Tussauds yksi on iso talo Lontoossa. Sen sisälle on vangittu muusikkoja, näyttelijöitä, kuninkaallisia ja muita julkisuuden henkilöitä. Yleisö voi jonottaa tunteja vain päästäkseen ottamaan turistikuvia matkamuistoalbumeihinsa näiden yllättävän hyvin vahanukke-roolinsa näyttelevien tyyppien kanssa. Jotkut tekevät todella typeriä poseerauksia ja silti heillä pitää pokka. Madame Tussauds on itse jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mutta perikunta pitää laitosta yllä ja pakottaa julkkikset vuodesta toiseen pönöttämään paikoillaan kestohymy huulillaan. Jos he eivät tottele käskyjä, joutuvat he pohjakerroksen vankityrmiin kurinpalautukseen (näyttelyä ei suositella raskaana oleville, sydän- ja verisuonisairaille tai heikoista hermoista kärsiville). Madame Tussauds oli elinaikanaan aika köyhä mummo ja näytillä olevien julkkisten ruoka-, majoitus- ja solarium-kulut katetaan yleisön lahjoittamilla almuilla, jotka kerätään kahden tunnin jonottamisen jälkeen vastaanottoluukuilla. Kaikkien on pakko maksaa, vaikkei haluaisikaan. Ihan nasta mesta tästäkin huolimatta.
Puolivälissä
Joku Robert Pattinson ja yks filmitähti
Audreyllä ei oo kuulemma otsatukkaongelmia. (Toisilla on.)
Madame Tussaudsstä suunnistimme Thames-joen rantaan tsiigailemaan Big Beniä (kello. hahhah.) ja sitä London eye-juttua. Lontoossa liikkuminen on tehty mahdottoman helpoksi toimivalla ja yksinkertaisella metrosysteemillä ja maanalaisella matkat pisteestä a pisteeseen b taittuivat nopeasti, vaivattomasti, edullisesti ja turvallisesti. VR:lle terveisiä <3 . Sight seeing jatkui vielä Buckingham palacen porteille ja Hyde Parkin läpi hostellille muutaman tunnin yöunille. Kotimatkan aloitimme kahden aikaan aamuyöllä, Sussu Suomeen ja minä takaisin Corkiin. Oikein onnistunut pikareissu hyvässä säässä ja vielä paremmassa seurassa.
Notting Hill Gate (ehkä turhin kuvateksti hetkeen, mutta näytti muuten niin tyhjältä)
Tylypahkan pikajunan asema
Big Ben ja parlamenttitalo
London Eye
Lontoossa jo viheriöi
Joku hölmö pönöttäjä. Tiedän, pitää arvostaa toisten kulttuureihin kuuluvia kummallisuuksia, mutta oli vähän pokassa pitelemistä kun kaveri pisteli näissä kamppeissa ympäri Westminsteriä. (Ja pahinta on, että ne reppanat taitaa olla ihan tosissaan tän homman kanssa.)
Patsas Buckinghamin palatsin edustalla
Elisabethin kämppä. Ei avannut meille ovea, oli vissiin kaupassa tai jossain.
Lontoon jälkeen edessä oli vielä viikko työharjoittelua Carrig Morin psykiatrisessa sairaalassa. Kyseessä on siis Corkin mielenterveyspalveluihin kuuluva intensiivisen hoidon yksikkö, jonka potilaista suurin osa vaatii ympärivuorokautista tarkkailua ja hoitoa. Potilaskertomukset olivat aika rankkaa kuultavaa, mutta itse työ yllätti todella positiivisesti. Etukäteen jännitti aika paljon Carraig Moriin meno jo ihan sen vuoksi, että suurin osa ihmisistä, joille kerroin meneväni kyseiseen paikkaan, teki sen St Michaels -ilmeen ja toivotti kovasti onnea viimeiseen harjoitteluun.
Onnea olikin rutkasti, sillä paikka oli mahtava. Tottakai työ oli henkisesti rankkaa ja superhyvää ammattitaitoa vaativaa touhua, mutta voin rehellisesti sanoa voisivani kuvitella työskenteleväni tällaisessa paikassa joskus isona, mikä yllätti itseni oikeastaan täysin. En ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut psykiatriasta, mutta Irlannissa tekemäni työharjoittelu ja etenkin tämä viimeisin paikka ovat muuttaneet käsitykseni alasta täysin -positiiviseen suuntaan. Yksikössä vallitsi todella rento ja joustava ilmapiiri, huumori oli mustaakin mustempaa ja henkilökunnan teehetket muistuttivat välillä enemmän Liisa Ihmemaassa -sadun Hassun Hatuntekijän teekutsuja kuin vakavien mielenterveyden ongelmien kanssa työskentelevien ihmisten aamiaskeskustelua. Tai ehkä tämä olikin vähän syy-seuraus-ilmiö. Osastonhoitaja neuvoi minulle ensimmäisenä päivänä, että psykiatrisessa sairaalassa hoitajat erottaa potilaista silloin tällöin vain siitä, kummalla on lääkekaapin avaimet hallussaan...
Lisäksi on mainittava, että minut hemmoteltiin suurin piirtein piloille Carraig Moirin henkilökunnan toimesta. Sain loistavan perehdytyksen, pääsin osallistumaan kaikkeen yksikön toimintaan lääkehoidosta perushoitoon ja terapiaistunnoista virkistysretkiin. Harjoitteluni päätteeksi ohjaajani ja osa henkilökunnasta vei minut ruokatunnilla läheiseen ravintolaan lounaalle ja tämän jälkeen osastolla juhlittiin läksiäisiä kakun ja teen merkeissä. Tutustuminen näihin ihmisiin -sekä potilaisiin että henkilökuntaan- olikin viimeisen harjoittelun paras anti ja tulen ikävöimään heistä monia kun kotiinlähdön aika koittaa.
Nyt on harjoittelutunnit siis käytetty loppuun ja loppuarviointi UCC:llä tehty. Kymmenen päivän lomani alkoi sopivan irlantilaisittain Pyhän Patrikin päivän juhlimisella (voi kattoo wikipediasta tai vaikka simpsoneista) paikalliseen tapaan karnevaalihengessä. Aloitimme pirskeet jo aamupäivällä pukeutumalla perinteen mukaan vihreisiin asusteisiin ja nauttimalla samalla aikaista lounasta Evan ja minun kämpässäni (olemme toistaiseksi yksi niistä asunnoista, joilla ei vielä ole tilillään varoitusta liian äänekkäistä juhlista) ja jatkoimme meiltä kaupungille katselemaan Irlannin toiseksi suurinta St. Patrick's dayn paraatia ja nauttimaan keskustan juhlahumusta.
St. Patrick's day on irlantilaisille vähän sama, kuin vappu, juhannus ja uusivuosi yhdistettynä olisivat suomalaisille, joten voi varmasti aika helposti päätellä, mitä meneillään olevien neljän juhlapäivän aikana Corkin kaduilla ja kaupungilla tapahtuu.
Paraatin osanottajat valmistautuivat meidän kotikadulla
Moottoripyöräleprekaaneja
Juhlakansaa
Vähän lisää juhlakansaa: minä, Daniel, Jessica, Jonna, Raisa ja Miina (ja Eva, joka oli tosin kameran väärällä puolella)
Sam Maguire, pokaali, johon tein vähän tuttavuutta jo tammikuussa.
Irlantilaisia ufoja
Corkin oman eläintarhan, Fotan, paraatinäytös
Mitä muuta tulen ikävöimään Irlannista? Tietenkin kaikkia täällä tapaamiani ystäviä, erityisesti Evaa, jonka kanssa olen jakanut kämpän, ruuanlaittovuorojen ja leffailtojen lisäksi aika liudan muitakin yhteisiä kokemuksia ja ajatuksia viimeisten kuukausien aikana. Homeinen pakastin asuntona on aika paljon siedettävämpää kestää kun sen voi jakaa jonkun näin hyvin samalla aaltopituudella olevan ihmisen kanssa.
Tulen ikävöimään sitä, että liikennesäännöt ovat vain suuntaa antavia ohjeistuksia viimeistään siinä vaiheessa, kun makselen punaisia päin kävelystä koituneita rikesakkoja kotisuomessa. Tulen ikävöimään englannin puhumista. Tuntuu vähän pöllöltä totutella taas suomen kieleen, kun englanti on juuri alkanut sujumaan vähän helpommin.
Tulen ikävöimään kevättä. Kuulin, että kotona on vielä aika paljon lunta ja tiedän, ettei siitä päästä kunnolla kuitenkaan eroon ennen helluntaita, jos vielä silloinkaan.
Tulen ikävöimään sitä, että silloin kun en ymmärrä ja/tai ei kamalasti kiinnosta (harvinaista, mutta välillä niin totta), voin vain hymyillä ja nyökytellä ja vedota huonoon kielitaitoon. Opin konstin eräältä ranskalaiselta ystävättäreltäni. Ei kuulemma ikinä tarvitse välittää ulkomailla mistään kielloista tai säännöistä kun alkaa vain puhua ranskaa. Pitää ehkä vähän harjoitella tulevaisuuden varalle.
Tulen ikävöimään tsilliä iltameininkiä Corkin keskustassa - valoja, ääniä, musiikkia, pääsymaksuttomia baareja ja hyvää musiikkia. Ehkä vähän tulen ikävöimään Bulmersin päärynäsiideriä (paikallinen tuote). Yhteisiä illanviettoja erasmus-porukalla tulen myös kaipaamaan, etenkin kun on aika varmaa, ettei samalla kokoonpanolla tulla enää koskaan tapaamaan.
Kaiken tämän ikävöinnin vastapainoksi on paljon asioita, joita olen kaivannut Suomesta täällä ollessani. Kaipaan juomavettä, joka ei maistu sen paremmin uima-altaalta kuin akvaarioltakaan. Odotan innolla, että pääsen eroon niistä pääni sisällä käydyistä kiukkupuuskista kun kämppis menee suihkuun, vaikka ne olisi olleet nimenomaan minun lämpimät vedet tällä kertaa. Haluan eroon tästä homenuhasta. Ikävöin luistelua ja ringetteä ja jäähallin tuoksua viikonloppuaamuisin.
Kaikeksi yllätyksekseni olen ikävöinyt autolla ajamista. (Juuri kun ehdin viimein tottua tähän paikalliseen liikennesysteemiin.)
On kivaa, kun kohta voi taas ostaa pitsaa, joka ei maksa kahtakymppiä (Niin, suomi-kokoisesta läpyskästä täytyy pulittaa kaksikymppinen. Arvannet, että puurolla on pääasiassa menty.) Pääsen viemään taas hillopurkit, sanomalehdet ja muovipullot kierrätyspisteelle rappukäytävän oven edustan sijasta (toki kaikki samassa muovipussissa). Ja voi, kaipaan Fazerin irtokarkkeja. Suomen kielisiä kirjoja. Perhettä ja ystäviä.(Yritän nyt kovasti tsempata tässä kotiinlähtöasiassa, huomaathan.)
Kaikesta tästä suuntaan ja toiseen ikävöimisestä huolimatta voin sanoa, että tämä reissu on ollut sataprosenttisesti kannattava juttu. En vaihtaisi sekuntiakaan pois (tai ehkä sen, kun torkahdin St. Michaelsin osaston naisten vessaan. Kukaan ei onneksi huomannut). Viimeinen sunnuntai Corkissa alkaa huomenna Mountaineering Clubin kanssa kiipeillen ja ensi viikon suunnitelmissa on piipahtaa Evan kanssa länsirannikolla Galwayssä, sekä hoidella vielä vähän kouluhommia alta pois. Pois alta siis risut ja männynkävyt. Jos osa minua jääkin tänne, niin jääköön sitten kunnolla, sillä aion joka tapauksessa ottaa viimeisistä päivistä kaiken irti. Se voi kuulkaa olla riskibisnes jos mikä.
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Hei kuule Suomi
Hyvää kukauden neljättä päivää!
Kaikki suomalaiset opiskelijat tietävät, mitä kuukauden neljäntenä päivänä tapahtuu. Niille, jotka eivät ole suomalaisia tai opiskelijoita kerrottakoon, että silloin tapahtuu seuraavaa: yhteiskunnan verovaroilla pelataan peliä nimeltä tulonsiirto, joka näkyy käytännössä plus-merkkisenä tilitapahtumana opiskelijoiden pankkitilillä.
Oikeus opintotukeen on Suomessa subjektiivinen. Se tarkoittaa, että kaikkien korkeakouluopiskelijoiden tilillä kilahtaa valtion toimesta kerran kuukaudessa opiskelujen alkamispäivästä aina päättymispäivään saakka. Siis ihan kaikkien.
Fiksuimmat varmaan arvaavat, että tänään puhutaan siitä, mistä ei yleensä puhuta. Tänään puhutaan rahasta.
Suomi on kallis maa. Meidän opintotukisysteemiämme ei ole sidottu kansaneläkeindeksiin, eli vaikka elinkustannukset koko maassa nousisivat, kuukausittain opintopisteitä ansaitsemalla lunastetun opintotuen määrä ei juuri suuntaan tai toiseen heilahda. Tämä systeemi kismittää aika monia ja myönnän itsekin syyllistyneeni joskus marisemaan, ettei se opintotuki oikein riitä kaikkeen, mihin sen haluaisi riittävän.
Sitten tapahtui vähän silmiä avaavia käänteitä. Lähdin vaihtoon ulkomaille.
Ulkomaan vaihdon omalla kohdallani mahdollisti Euroopan Unionia perustettaessa kekattu idea siitä, että olisi aika fiksua, jos opiskelijat pääsisivät liikkumaan vähän kotipitäjän lakeuksia laajemmalla alueella. Kansainvälistä yhteistyötä voitaisiin kehittää eri maiden korkeakoulujen välillä, viedä tiedettä, tekniikkaa ja eri alojen tietotaitoja yli valtioiden rajojen ja pikkuhiljaa rakentaa toimivaa systeemiä eurooppalaisen korkeakoulutusalueen toteutumiseksi. Syntyi vaihto- ja korkeakouluohjelma nimeltä Erasmus.
Euroopan komission myöntämä Erasmus-peruskirja, jonka saamiseksi korkeakoulun täytyy sitoutua ohjelman tiettyihin periaatteisiin ja ehtoihin, on myös Savonia-ammattikorkeakoulun hallussa. Vähän monimutkaisten byrokratiakuvioiden ja säädösten yli hyppien Erasmus-peruskirjan löytyminen koulun mappivarastosta pölyttymästä meinaa tavalliselle riviopiskelijalle pääasiassa sitä, että rahaa vaihtoon lähtemiseen tulee tehtävään työmäärään suhteutettuna suurin piirtein ovista ja ikkunoista jos vain ulkomaille haluaa. Sitten tärkeä huomautus: jos asuu Suomessa.
Erasmus-stipendit rahoittaa osittain Euroopan Unioni ja loput summasta maksaa valtio, jonka rajojen sisäpuolella apurahaa hakevan opiskelijan korkeakoulu sattuu sijaitsemaan. Tässä vaiheessa on ihan positiivinen juttu, jos se sattuu olemaan maa nimeltä Suomi. Vaikka EU:n pulittama osuus on jokaiselle ohjelmaan osallistuvalle maalle saman suuruinen, eivät kaikki osallistujavaltiot kuitenkaan kykene/halua/koe tarpeelliseksi/ymmärrä tarjota taloudellista tukea opiskelijoiden kansainvälisen liikkuvuuden edistämiseksi kovinkaan ponnekkaasti. Esimerkiksi etelä-eurooppalaiset opiskelijat joutuvatkin vaihtoon mieliessään joko keventämään melko ronskisti vanhempien kukkaroita tai tekemään opiskelujen ohella palkkatöitä vaihdon mahdollistamiseksi. Aika monessa tapauksessa varmaankin molempia näitä.
Eikä vanhempien kukkaroilla käyminen rajoitu muuten pelkkään vaihto-opiskeluun - turvallisesti kotimaan kamarallakin pysyvät opiskelijat joutuvat etsimään aika monissa maissa jonkinlaisen valtion kassaan kuulumattoman tulonlähteen opintojen rahoittamiseksi. Suomalaisella opiskelijalla on meinannut tyrskähtää iltateet ja toastit kerran jos toisenkin väärään kurkkuun, kun muut vaihtarit ja paikalliset ovat vertailleet lukukausimaksujen ja opintopisteiden hinnoittelua keskenään.
UCC:n opiskelijat maksavat jokaisesta opiskelemastaan lukuvuodesta yhteensä noin 2700 euroa, johon sisältyy kirja- ja materiaalimaksu (n. 500 €), lukuvuodelle rekisteröitymismaksu (tänä vuonna 2000 €) sekä opiskelijakunnan, koulun kuntokeskuksen sekä kerhojen ja järjestöjen pakollinen jäsenmaksu (150 €). Pientä yhteenlaskua tekemällä selviää, että terkkariopinnot maksaisivat Corkissa reilun kymppitonnin, kuuden vuoden pituiselle maisterin tutkinnolle tulee hintaa 16 200 euroa. Opintotukea voi periaatteessa hakea kuka tahansa tutkintoon tähtääviä opintoja suorittava opiskelija, mutta hakemukset käsitellään kaikki tapauskohtaisesti. Kyseessä ei ole kaikille automaattisesti jaettava etuus.
Korkeakouluopiskelun hinnoista Amerikan maalla ei varmaan tarvitse erikseen edes mainita (no mainitsen kuitenkin: 20 000 dollaria ja siitä ylös päin per lukuvuosi). Espanjalaiset maksavat yliopistosta riippuen lukukausimaksuja ja/tai erillisiä maksuja jokaisesta suorittamastaan opintopisteestä. Ranskalainen vaihtarikaveri kertoi, että kotona vedettiin tyyliin pitkää tikkua siitä, kuka kolmesta lapsesta pääsee über-arvostettuun (lukukausimaksu 10 000 € luokkaa) yliopistoon ja ketkä saavat luvan tyytyä taviksempaan versioon. Hei, ei jenkeissä eikä Venäjällä eikä missään kehitysmaassa, vaan Ranskassa ja Espanjassa, sivistyneissä EU-maissa! Alkaa pikkuhiljaa tuntua Suomen ilmainen korkeakoulujärjestelmä ja opintotukioikeus vaaleanpunaiselta päiväunelta. Oottehan te hei vielä olemassa siellä?
Jos nyt joku ei ole vielä sattunut kuulemaan, niin Irlannilla meni jossain vaiheessa 2000-lukua jotain pientä talouspolitiikan kentällä pieleen ja maa kärvistelee tällä hetkellä aika massiivisen laman kynnyksellä. Euroopan komissio, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF sekä euromaat (Suomi mukaan lukien) ynnä Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia jelppaavat Irlantia 85 miljardin euron lainapaketilla (ihan btw niille, jotka ämpyilevät pelkästään oman maan asioiden hoitamisesta: sillä sanalla laina tuppaa olemaan seurauksia, joiden eron lahjoitukseen voi tarkistaa vaikka sanakirjasta). Irlanti itse osallistuu suosta nousemiseen leikkaamalla 10 miljardia sosiaalieduista ynnä muusta joutavasta sekä kiristämällä tavaroiden ja palveluiden liikevaihtoverotusta (vastaa Suomen alv:tä)nykyisestä 21 prosentista 23 prosenttiin.
Itse olen nähnyt talouskriisin myötä uhkaavia tai jo toteutuneita seurauksia enimmäkseen työharjoittelussa, mutta vähän muuallakin. Paikalliset hoitajat kertoivat, että finanssikriisin puhjettua ihmiset ovat tehneet yhä enemmän henkilökohtaisia konkursseja, jonka seurauksena työttömyys, mielenterveysongelmat ja antisosiaalinen käyttäytyminen ovat huimassa nousussa. Itsemurhaluvut ova niin ikään kohonneet ihmisten pyrkiessä eroon mahdottomilta tuntuvista taloudellisista vaikeuksista ja ympäri Corkin kaupunkia on näkyvillä julisteita ja kampanjoita itsemurhien ehkäisemiseksi.
Lamaa edeltänyt räjähdysmäinen nousukausi on aika irvokkaasti esillä itsemurhaehkäisykampanjoiden ja sosiaaliturvan leikkauksia vastustavien vaalimainosten rinnalla. Ihmiset ajavat uusilla autoilla, uusia rakennuksia on pystytetty vähän sinne tänne ja omistusasuntojen hankkiminen suhteellisen nuorena oli erittäin suosittua vielä muutamia vuosia sitten. Nykyisen harkkapaikkani esimies kertoi, miten ihmiset saattoivat ostaa talon tai jopa kaksi tai kolme vain, koska lainaa sai kohtuullisen helposti ja halvalla korolla. Yksi taantuman näkyvimmistä merkeistä on Corkin keskustan liepeillä tönöttävä yhdistetty luksushotelli ja -kerrostalo: nousukauden aikana haluttiin rakentaa maamerkki, jossa kaupungin kauniit, rikkaat ja kuuluisat voisivat asustella. Sääli sille, joka pytingin omistaa, mutta nyt kaupungista ei löydy ainuttakaan paikallista tai turistia, jolla olisi varaa asua talossa. Arviolta 10-kerroksisen talon katolla seisoo koko Corkin alueelle loistava valotorni, mutta muutoin rakennuksen kaikki ikkunat ammottavat pimeyttään niin päivällä kuin yölläkin.
Yksi asia, jossa irlantilaisilla terveydenhoitoalan opiskelijoilla on tähän saakka ollut pullat suomalaisia paremmin uunissa, on opintojen neljännen vuoden palkallinen harjoittelu. Suomessa ei harkkatunneista makseta siis pennin hyrrää, mutta Irlannissa pulitetaan viimeisen vuoden harjoitteluista opiskelijoille 80 prosentin suuruinen korvaus laillistetun sairaanhoitajan palkasta. Irlantilaisten epäonneksi tätä käytäntöä ollaan säästötoimenpiteiden seurauksena ajamassa alas ja muutama viikko takaperin Corkissa ja Dublinissa järjestettiin paljon huomiota saaneet mielenosoitukset etuuden säilyttämiseksi. (Ei äiti, en osallistunut.) Myös työllisyystilanne näyttää melko heikolta, valmistuvia sairaanhoitajia palkataan yhä vähemmän eläköityvien tilalle ja kaikkihan sitten tietävät nämä työttömyyskierrepotilasturvallisuuden kärsiminen-hoidon laadun huonontuminen -mantrat, joten niitä en enempää tässä ala eritellä.
Nyt tuli niin paljon harmaata asiaa kerralla, että loppuun pitää laittaa pari kuvaa jostain valoisammastakin.
Maaliskuun opintotuki tilillä, viimeiset kesätyöhakemukset postissa, aika paljon rästiin jääneitä kouluhommia tehtynä ja kaiken päätteeksi blogi päivitettynä. Suhteellisen hyvä päivä. Kolmanneksi viimeisen Irlanti-viikonloppuni lähden viettämään Dubliniin itävaltalais-seurueessa, kielikylpyä siis tiedossa. Sussu tulee vierailulle Corkiin ensi viikolla ja sitten on jo melkein kotiinlähdön aika itselläkin. Mihin tämä aika oikein katoaa?
Loppuun vielä vähän terveisiä. Kaikkiin tähän astisiin ja varmaan tuleviinkin kokemuksiin ulkomailla nojaten pitää sanoa yks juttu. Hei kuule Suomi, sä oot aika hyvä maa.
Kaikki suomalaiset opiskelijat tietävät, mitä kuukauden neljäntenä päivänä tapahtuu. Niille, jotka eivät ole suomalaisia tai opiskelijoita kerrottakoon, että silloin tapahtuu seuraavaa: yhteiskunnan verovaroilla pelataan peliä nimeltä tulonsiirto, joka näkyy käytännössä plus-merkkisenä tilitapahtumana opiskelijoiden pankkitilillä.
Oikeus opintotukeen on Suomessa subjektiivinen. Se tarkoittaa, että kaikkien korkeakouluopiskelijoiden tilillä kilahtaa valtion toimesta kerran kuukaudessa opiskelujen alkamispäivästä aina päättymispäivään saakka. Siis ihan kaikkien.
Fiksuimmat varmaan arvaavat, että tänään puhutaan siitä, mistä ei yleensä puhuta. Tänään puhutaan rahasta.
Suomi on kallis maa. Meidän opintotukisysteemiämme ei ole sidottu kansaneläkeindeksiin, eli vaikka elinkustannukset koko maassa nousisivat, kuukausittain opintopisteitä ansaitsemalla lunastetun opintotuen määrä ei juuri suuntaan tai toiseen heilahda. Tämä systeemi kismittää aika monia ja myönnän itsekin syyllistyneeni joskus marisemaan, ettei se opintotuki oikein riitä kaikkeen, mihin sen haluaisi riittävän.
Sitten tapahtui vähän silmiä avaavia käänteitä. Lähdin vaihtoon ulkomaille.
Ulkomaan vaihdon omalla kohdallani mahdollisti Euroopan Unionia perustettaessa kekattu idea siitä, että olisi aika fiksua, jos opiskelijat pääsisivät liikkumaan vähän kotipitäjän lakeuksia laajemmalla alueella. Kansainvälistä yhteistyötä voitaisiin kehittää eri maiden korkeakoulujen välillä, viedä tiedettä, tekniikkaa ja eri alojen tietotaitoja yli valtioiden rajojen ja pikkuhiljaa rakentaa toimivaa systeemiä eurooppalaisen korkeakoulutusalueen toteutumiseksi. Syntyi vaihto- ja korkeakouluohjelma nimeltä Erasmus.
Euroopan komission myöntämä Erasmus-peruskirja, jonka saamiseksi korkeakoulun täytyy sitoutua ohjelman tiettyihin periaatteisiin ja ehtoihin, on myös Savonia-ammattikorkeakoulun hallussa. Vähän monimutkaisten byrokratiakuvioiden ja säädösten yli hyppien Erasmus-peruskirjan löytyminen koulun mappivarastosta pölyttymästä meinaa tavalliselle riviopiskelijalle pääasiassa sitä, että rahaa vaihtoon lähtemiseen tulee tehtävään työmäärään suhteutettuna suurin piirtein ovista ja ikkunoista jos vain ulkomaille haluaa. Sitten tärkeä huomautus: jos asuu Suomessa.
Erasmus-stipendit rahoittaa osittain Euroopan Unioni ja loput summasta maksaa valtio, jonka rajojen sisäpuolella apurahaa hakevan opiskelijan korkeakoulu sattuu sijaitsemaan. Tässä vaiheessa on ihan positiivinen juttu, jos se sattuu olemaan maa nimeltä Suomi. Vaikka EU:n pulittama osuus on jokaiselle ohjelmaan osallistuvalle maalle saman suuruinen, eivät kaikki osallistujavaltiot kuitenkaan kykene/halua/koe tarpeelliseksi/ymmärrä tarjota taloudellista tukea opiskelijoiden kansainvälisen liikkuvuuden edistämiseksi kovinkaan ponnekkaasti. Esimerkiksi etelä-eurooppalaiset opiskelijat joutuvatkin vaihtoon mieliessään joko keventämään melko ronskisti vanhempien kukkaroita tai tekemään opiskelujen ohella palkkatöitä vaihdon mahdollistamiseksi. Aika monessa tapauksessa varmaankin molempia näitä.
Eikä vanhempien kukkaroilla käyminen rajoitu muuten pelkkään vaihto-opiskeluun - turvallisesti kotimaan kamarallakin pysyvät opiskelijat joutuvat etsimään aika monissa maissa jonkinlaisen valtion kassaan kuulumattoman tulonlähteen opintojen rahoittamiseksi. Suomalaisella opiskelijalla on meinannut tyrskähtää iltateet ja toastit kerran jos toisenkin väärään kurkkuun, kun muut vaihtarit ja paikalliset ovat vertailleet lukukausimaksujen ja opintopisteiden hinnoittelua keskenään.
UCC:n opiskelijat maksavat jokaisesta opiskelemastaan lukuvuodesta yhteensä noin 2700 euroa, johon sisältyy kirja- ja materiaalimaksu (n. 500 €), lukuvuodelle rekisteröitymismaksu (tänä vuonna 2000 €) sekä opiskelijakunnan, koulun kuntokeskuksen sekä kerhojen ja järjestöjen pakollinen jäsenmaksu (150 €). Pientä yhteenlaskua tekemällä selviää, että terkkariopinnot maksaisivat Corkissa reilun kymppitonnin, kuuden vuoden pituiselle maisterin tutkinnolle tulee hintaa 16 200 euroa. Opintotukea voi periaatteessa hakea kuka tahansa tutkintoon tähtääviä opintoja suorittava opiskelija, mutta hakemukset käsitellään kaikki tapauskohtaisesti. Kyseessä ei ole kaikille automaattisesti jaettava etuus.
Korkeakouluopiskelun hinnoista Amerikan maalla ei varmaan tarvitse erikseen edes mainita (no mainitsen kuitenkin: 20 000 dollaria ja siitä ylös päin per lukuvuosi). Espanjalaiset maksavat yliopistosta riippuen lukukausimaksuja ja/tai erillisiä maksuja jokaisesta suorittamastaan opintopisteestä. Ranskalainen vaihtarikaveri kertoi, että kotona vedettiin tyyliin pitkää tikkua siitä, kuka kolmesta lapsesta pääsee über-arvostettuun (lukukausimaksu 10 000 € luokkaa) yliopistoon ja ketkä saavat luvan tyytyä taviksempaan versioon. Hei, ei jenkeissä eikä Venäjällä eikä missään kehitysmaassa, vaan Ranskassa ja Espanjassa, sivistyneissä EU-maissa! Alkaa pikkuhiljaa tuntua Suomen ilmainen korkeakoulujärjestelmä ja opintotukioikeus vaaleanpunaiselta päiväunelta. Oottehan te hei vielä olemassa siellä?
Irlantilainen leikkiraha. Baarin portsari jakeli näitä ovella ja "rahalla" sai "ostaa" yhden drinkin sisältä. (En raaskunut kertoa niille, että toimiva markkinatalous menee yleensä vähän erilailla.)
Jos nyt joku ei ole vielä sattunut kuulemaan, niin Irlannilla meni jossain vaiheessa 2000-lukua jotain pientä talouspolitiikan kentällä pieleen ja maa kärvistelee tällä hetkellä aika massiivisen laman kynnyksellä. Euroopan komissio, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF sekä euromaat (Suomi mukaan lukien) ynnä Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia jelppaavat Irlantia 85 miljardin euron lainapaketilla (ihan btw niille, jotka ämpyilevät pelkästään oman maan asioiden hoitamisesta: sillä sanalla laina tuppaa olemaan seurauksia, joiden eron lahjoitukseen voi tarkistaa vaikka sanakirjasta). Irlanti itse osallistuu suosta nousemiseen leikkaamalla 10 miljardia sosiaalieduista ynnä muusta joutavasta sekä kiristämällä tavaroiden ja palveluiden liikevaihtoverotusta (vastaa Suomen alv:tä)nykyisestä 21 prosentista 23 prosenttiin.
Itse olen nähnyt talouskriisin myötä uhkaavia tai jo toteutuneita seurauksia enimmäkseen työharjoittelussa, mutta vähän muuallakin. Paikalliset hoitajat kertoivat, että finanssikriisin puhjettua ihmiset ovat tehneet yhä enemmän henkilökohtaisia konkursseja, jonka seurauksena työttömyys, mielenterveysongelmat ja antisosiaalinen käyttäytyminen ovat huimassa nousussa. Itsemurhaluvut ova niin ikään kohonneet ihmisten pyrkiessä eroon mahdottomilta tuntuvista taloudellisista vaikeuksista ja ympäri Corkin kaupunkia on näkyvillä julisteita ja kampanjoita itsemurhien ehkäisemiseksi.
Lamaa edeltänyt räjähdysmäinen nousukausi on aika irvokkaasti esillä itsemurhaehkäisykampanjoiden ja sosiaaliturvan leikkauksia vastustavien vaalimainosten rinnalla. Ihmiset ajavat uusilla autoilla, uusia rakennuksia on pystytetty vähän sinne tänne ja omistusasuntojen hankkiminen suhteellisen nuorena oli erittäin suosittua vielä muutamia vuosia sitten. Nykyisen harkkapaikkani esimies kertoi, miten ihmiset saattoivat ostaa talon tai jopa kaksi tai kolme vain, koska lainaa sai kohtuullisen helposti ja halvalla korolla. Yksi taantuman näkyvimmistä merkeistä on Corkin keskustan liepeillä tönöttävä yhdistetty luksushotelli ja -kerrostalo: nousukauden aikana haluttiin rakentaa maamerkki, jossa kaupungin kauniit, rikkaat ja kuuluisat voisivat asustella. Sääli sille, joka pytingin omistaa, mutta nyt kaupungista ei löydy ainuttakaan paikallista tai turistia, jolla olisi varaa asua talossa. Arviolta 10-kerroksisen talon katolla seisoo koko Corkin alueelle loistava valotorni, mutta muutoin rakennuksen kaikki ikkunat ammottavat pimeyttään niin päivällä kuin yölläkin.
Yksi asia, jossa irlantilaisilla terveydenhoitoalan opiskelijoilla on tähän saakka ollut pullat suomalaisia paremmin uunissa, on opintojen neljännen vuoden palkallinen harjoittelu. Suomessa ei harkkatunneista makseta siis pennin hyrrää, mutta Irlannissa pulitetaan viimeisen vuoden harjoitteluista opiskelijoille 80 prosentin suuruinen korvaus laillistetun sairaanhoitajan palkasta. Irlantilaisten epäonneksi tätä käytäntöä ollaan säästötoimenpiteiden seurauksena ajamassa alas ja muutama viikko takaperin Corkissa ja Dublinissa järjestettiin paljon huomiota saaneet mielenosoitukset etuuden säilyttämiseksi. (Ei äiti, en osallistunut.) Myös työllisyystilanne näyttää melko heikolta, valmistuvia sairaanhoitajia palkataan yhä vähemmän eläköityvien tilalle ja kaikkihan sitten tietävät nämä työttömyyskierrepotilasturvallisuuden kärsiminen-hoidon laadun huonontuminen -mantrat, joten niitä en enempää tässä ala eritellä.
Nyt tuli niin paljon harmaata asiaa kerralla, että loppuun pitää laittaa pari kuvaa jostain valoisammastakin.
Shanakiel Road
(No ihan sama joku toimiva sosiaalietuusjärjestelmä, näillä on palmuja maaliskuussa.)
Nykyinen harjottelupaikkani Carraigmor. Voi kirjottaa myös Carrigmore tai Carraigmore tai Carrig more tai joillain iirin kielisillä kirjaimilla ja jos sanoo St. Anne's niin kaikki tietää paikan silti ja yksinkertaisuuden varmistamiseksi paikka tottelee myös nimeä entinen Our Lady's Hospital. Arvatkaa, oliko helppoa löytää kartasta tai netistä tai yhtään mistään kun ekaa päivää edeltävän iltana rupesin kattelemaan että mihinkähän pitää aamulla mennä. Luettelin taksikuskille varmuuden vuoksi nuo kaikki. (Tää on siellä, missä ei saa kävellä yksin. Mutta loput harkasta pääsen onneks yhden hoitajan kyydillä, muuten tulis kalliiks jopa Suomen opintotuilla)
Maaliskuun opintotuki tilillä, viimeiset kesätyöhakemukset postissa, aika paljon rästiin jääneitä kouluhommia tehtynä ja kaiken päätteeksi blogi päivitettynä. Suhteellisen hyvä päivä. Kolmanneksi viimeisen Irlanti-viikonloppuni lähden viettämään Dubliniin itävaltalais-seurueessa, kielikylpyä siis tiedossa. Sussu tulee vierailulle Corkiin ensi viikolla ja sitten on jo melkein kotiinlähdön aika itselläkin. Mihin tämä aika oikein katoaa?
Loppuun vielä vähän terveisiä. Kaikkiin tähän astisiin ja varmaan tuleviinkin kokemuksiin ulkomailla nojaten pitää sanoa yks juttu. Hei kuule Suomi, sä oot aika hyvä maa.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)