Päätöksiä

Tässä on vähän nyt paineita aloittaa tätä kirjoitusta. Tämä on nimittäin tämän reissublogin viimeinen teksti. Haluaisin tähän alkuun nyt jotain oikein omaperäistä ja mielenkiintoa herättävää. Itseasiassa, olen yrittänyt keksiä täydellistä avausrepliikkiä jo niin kauan, että on ehkä kirjoitettava jotain, vaikken keksi.

Luulen, että olen pitkittänyt blogin päätössanojen kirjoittamista siinä toivossa, että seikkailu jatkuisi vielä hetken täällä bittimaailmassa, vaikka oikea elämäni onkin jälleen siirtynyt pysyvästi Suomen kamaralle. Sanoinko pysyvästi? No, ainakin pysyvän väliaikaisesti.

Vaikka matkapäiväkirjan päivittäminen jäikin loppukeväältä aivan täysin välistä, matkaa olen kuitenkin vähintään pienen lokikirjan verran näiden ja edellisten rivien välissä tehnyt. Piipahdin maaliskuussa Irlannista kotiuduttuani kuukauden verran kokeilemassa elämää Rovaniemeläisittäin (Lapin keskussairaala, lasten ja nuorten hoitotyön harjoittelu), käväisin Savossa, hurautin Lontoon kautta takaisin Irlantiin ja ensi tiistaista lähtien olen sitten jälleen virallisesti väestörekisterin tilastoja kuluttava kuopiolainen. Yhtä reissaamista kevät siis oli, ja suurena matkana - ei vain fyysisesti paikasta toiseen siirtymisenä, vaan myös koko elämäntilanteeni ja arvojeni uudelleen kartoittamisena - tulen sen muistamaan.

Suomeen takaisin kotiutuminen näinkin lyhyen poissaolon jälkeen oli maaliskuun lopulla palattuani aluksi vaikeaa. Lähtöaamunani Corkissa oli 18 astetta lämmintä, puut hiirenkorvilla ja elämä ihanimmillaan. Paluuiltanani Helsinki-Vantaalla vihmoi miinusasteista räntää (niin, jonkun pitäisi kertoa suomalaiselle vedelle, että sen olomuoto -10 pakkasessa kuuluisi oikeasti olla kiinteä.),suvaitsevaisuusminäni palhin pelko, Perussuomalaiset, olivat menossa ensimmäisten kuulemieni radiouutisten mukaan suorinta tietä hallitukseen ja penkkiurheiluhulluminäni intohimo, Kalpa, putoamassa kovaa ja korkealta sm-liigan finaalipaikoilta.

Kieli ei meinannut millään kääntyä takaisin suomeen. Tuntui aika oudolta, kun ihmiset eivät enää tervehtineet uudessa harkkapaikassa. Laskin muutamana aamuna, että pääsen pohjakerroksesta toiseen kerrokseen parhaimmillaan seitsemällä vastauksettomaksi jääneellä huomenen toivotuksella. Alkupäivät olivat aika kovaa totuttelua pohjoisen arkeen. Äiti, iskä ja uusi kämppäkaverini Elli (joka majoitti minut joulupukinmaa-keikan ajan) saivat kuulla ensimmäisten viikkojen aikana varmaan joka kolmannen lauseeni  alkavan sanoilla siellä Irlannissa + jokin, mikä siellä oli hyvin ja sillä hetkellä sattui mielestäni olemaan täällä ei-niin-hyvin. Kiitos kärsivällisyydestänne, siellä Irlannissa ei ollut teitä ja se painaa vaa'assa aina enemmän kuin kaikki ne asiat, joista olen kotiin palattuani nurissut (en enää muista niistä montaakaan, mutta monta niitä oli :D ).

Kotiinpaluun kulttuurishokkia ehkä edesauttoi vielä se, etten oikeastaan kotiutunut kotiin, vaan aivan vieraaseen lääniin ja jälleen aivan vieraiden ihmisten keskelle. Jos irlantilaisten aksentista olikin vaikeaa aluksi saada selvää, niin myönnän, että pieniä hankaluuksia oli myös päivittää kognitiiviset ja verbaaliset taidot suoraan irkkuenglantilaisesta toimintaympäristöstä ymmärtämään ja toimimaan lappphalaisten murhteella. Ihan hyvin se pienen sopeutumisen jälkeen kuitenkin meni. (Lopusa ei olluth enä mithän onkhelmaa.) Rovaniemi oli mukava kaupunki, mutta vähän liian kaukana ööö.. kaikesta.


Ikävä Irlantiin kalvoi suurin piirtein vappuun saakka. Sitten kevätaurinko ja parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla vietetty Kuopioviikonloppu tulivat minun ja irlanti-koti-ikävän välille. Toukokuun alussa Irlantiin uudelleen lähtiessäni tiesin jo etukäteen, että kotini on jälleen Suomessa ja tänne palaaminen ei tule olemaan katastrofi (eikä ne Persutkaan muuten menneet sinne hallitukseen).

Kevät Irlannissa, osa 2 alkoi yläkerran poikien läksiäisbileillä (tai, olisi alkanut, jos olisin reissuväsymykseltäni viipyä siellä kymmentä minuuttia kauemmin). Seuraavana päivänä teimme Evan kanssa kauan suunnittelemamme bussiretken Limerickin kautta Galwayn Cliffs of Moherille. Bussimatkat nukuimme, joten pelkkien zetojen sijasta kuvia valveillaolohetkistä: 

Herätys numero 1: ikivanhan munkkiluostarin rauniot

Herätys numero 2: Limerick

Herätys numero 3: Suuren nälänhädän aikainen hautausmaa ja vähintään yhtä vanha kirkko (etsi viimeisenä mainitusta neljä virhettä. Kyllä, seinät, katto ja lattiat puuttuvat.)

Herätys numero 5: kurkkaa maailman laidan yli

Herätys numero 6: H-e-t-k-i-n-e-n! Missä olen nähnyt tämän aiemmin!? (Tää sama maisema on googlesta kopioituna blogin sivupalkin kuvakollaasissa!)

Herätys numero 7: Cliffs of Moher. Kannatti herätä.

Herätys numero 8: noin voi käydä jos ei herää.

Bussiretken jälkeen loput Irkkulassa oleiluun käytetystä ajasta kului kämppää siivoillen ja kotiinlähtö numero I:stä Corkiin jääneitä kamoja rinkkaan sovitellen, kaupungilla hengaillen, kavereille heippoja sanoen (aika moni meistä lähti samoihin aikoihin lopullisesti kotiin) ja - rohkenen tässä päättäjäistunnelmassa myöntää - aika paljon kävimme porukalla myös heittämässä yhteishyvästejä kaikille talven aikana tutuiksi tulleille lempipubeille. Päätösblogin turistiosuus: Corkissa vieraileville suosittelen l ä m p i m ä s t i henkilökohtaisia lemppareitani: yökerho-pub-olohuone-sekoitus Old Oakia, huikean suurella lämmitetyllä sisäterassilla varustettua Crane Lanea sekä hämyisän kotoisaa perinnemusiikin tyyssija Charlie'sia. Vielä uudelleen: suosittelen!

(Ajattelin ensin, etten mainitse tätä täällä, mutta mainitsen ehkä nyt kuitenkin. Saimme jollain tilavuustaialla sullouduttua reilun 30 ihmisen läksiäisbileporukalla minikokoiseen asuntoomme Evan kotiinlähtöä edeltävänä iltana. Saimme myös suomalaistyttöjen kanssa kuunnella Granlundin ilmaveivin Radio Suomen välityksellä ja ärsytettyä paikallaolleita ei-jääkiekko-faneja ilmeisesti neljä kerrosta ylös päin kuuluvilla tuuletuksillamme. Ai mistä tiedän, että juuri neljä kerrosta? Koska vitosessa asuva vuokraemäntämme tuli keskeyttämään voittojuhlat, uhkaamaan häädöllä ja takuuvuokrien pidättämisellä sekä heittämällä koko siivosti käyttäytyvän opiskelijaseurueemme ulos talosta. Ilta oli silti kaikin puolin hieno!)

Corkin hyvästeleminen toiseen kertaan ei ollut vaikeaa. Koti-ikävä oli kaikeksi yllätyksekseni häilynyt suhteettoman kovana koko viimeisen Cork-viikon ajan ja edessä olevia 24 matkustustuntia kevensi huomattavasti Leijonien tuore maailmanmestaruus (katsoin pelin kaksi ensimmäistä erää kolikkoautomaatilla toimivasta internet-päätteestä Corkin lentokentällä, kolmannen erän sain seurata kotimaasta rekrytoidulla tekstiviestipalvelulla).  Kultajuhlat vietin rinkka kainalossa Stanstedin lentokentällä pussilakanan sisään piiloutuneena nukkuen. Päätin, etten enää koskaan matkusta MM-kisojen aikana.

Vaihtoblogini päätöstekstin kronologiseen etenemiseen kuuluisi seuraavaksi kuvaus siitä, mitä olen puuhaillut kotiin palattuani ja mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Päätän nyt kuitenkin, että tässä käsiteltävän reissun päätös limittyy seuraavan, ehkä jo hieman alkaneen matkan kanssa niin, että virallinen Irlantikuulumisten päätös kirjoitetaan tähän ja tulevien seikkailujen alku sitten aikanaan jonnekin muualle.

The End.

Hei!! Jos minä olisin te, ihmettelisin, mikä sai minut palaamaan vielä näin pitkän ajan päästä näppäimistölle ja koko reissupäiväkirjan hylkäämisen sijaan kirjoittamaan vielä yhden päättävän tekstin. Olisin voinut päästä helpommalla.

Tunnustan. Olin jo unohtanut koko blogin kaiken muun kotiinpalua seuranneen puuhailun keskellä. Sitten tänään sattui muutamia outoja kohtaamisia. Meinasin kävellä tänään pahki (kiitos, Rovaniemi!) ainakin kolmeen vastaantulijaan eri puolilla Kuopiota. Väistin vasemmalle. Väistin vasemmalle uudelleen. Aloin miettiä tarkemmin. Kävelen edelleen vasemmalla puolella jalkakäytävää. Rakastan tihkusateessa lenkkeilyä. Olen oppinut juomaan omenasiideriä. MP3-soittimestani löytyy Rihannan ja Fintelligenssin välistä Galway Girliä ja Devil's dance flooria. Kun luettelen paikkoja, joissa olen asunut, lausun Corkin hyvien muistojen kyllästämällä ylpeydellä, mutta silti yhdenvertaisena muiden entisten kotien kanssa.

Eihän tässä siis mitenkään hullusti käynyt. Se pala, joka minusta jäi maaliskuussa Irlantiin, tuli takaisin kanssani Suomeen ja luulen, että sen paikka on tästä eteenpäin täällä(no, ainakin vuoden vuokrasopimuksen kestävän ajanjakson verran. Se jos mikä vaati rohkeutta). Huomasin voittaneeni vaihtokaupassa. Sain tämän talven ja kevään kokemuksilla täydentyneen itseni takaisin, ja sopimuksen päälle mukaani palan maata, jossa vietin ehkä juuri ne hetket, joiden ansiosta olen nyt onnellisin juuri tässä.

Irlanti-kevät ja kaikki huikeat muistot on korkitettu hyvään talteen. Mun koti on nyt täällä.

Kottiin.

Nyt en enää ehdi ihmettelemään, minne aika katosi - aikaa siihen ei nimittäin ole. Viimeiset rivit Irlannista siis tässä. Kesäaikaan siirtymisen ansiosta kello tikittelee jo aamuyön puolella, joten kirjoituksen sijasta vain yksi kuva. Tämä merkintä on omistettu Itävallan huipuimmalle kämppikselle Evalle <3

Liebes Eva, gonna miss you!

Aamulla minä ja harkkakassiin jälleen tuskalla ja hiellä tungettu omaisuuteni lähdemme Heathrow'n kautta kotiin.  Viimeiset reissupäivitykset sitten jo Suomesta käsin. Cork vaikenee, näkemiin!

Riskibisnes

Kun matkustaa, hyväksyy altistuvansa tietyille matkustamiseen liittyville riskeille. Hyväksyy faktan, että voi tulla ryöstetyksi, kidnapatuksi, pahoinpidellyksi tai syödyksi (kannattaa tarkistaa etukäteen lista matkakohteen eläin- ja ihmisheimojen pääravintoaineista). Voi joutua altistumaan homeelle, melulle, hepatiitille ja sikainfluenssalle. Ei välttämättä pääse aina lämpimään suihkuun silloin kun haluaa, eikä suomalainen pankkikortti aina ole käypää maksuvaluuttaa.

Sitten voi käydä toteen myös se kaikkein pahin skenaario. Saattaa menettää osan sydäntään paikalle, jossa on elänyt lyhyen, mutta monin puolin merkittävän jakson elämästään.

Ryöstön tai pahoipitelyn jälkeen voi soittaa poliisille (joka on Irlannissa muuten Guard tai Garda, ei police), vakuutusyhtiöön ja kotiin. Kidnapatun perään lähetetään Interpol. Jos sattuu niin ikävästi, että kuolee tai päätyy siperiantiikerin iltapalapöytään, ei asiaa itse enää jälkeenpäin pysty kauheasti muistelemaan. Mutta jos pala itseä jää lentokoneen noustessa väärän valtion rajojen sisäpuolelle, ei tilanne paljoa naurata. Ja kuulkaa, näin uhkaa nyt vähän käydä. 

Olen kotiutunut Irlantiin ja Corkiin kolmessa kuukaudessa juuri sopivasti. Tällä hetkellä pitäisi vähän alkaa orientoitumaan takaisin Suomeen lähtemiseen ja päivät loppuvat kirjaimellisesti kesken. Kolme kuukautta on aika lyhyt aika.

En väitä hetkeäkään, etteikö koti-ikävä olisi välillä ollut kova. Kun kurssikaverit Suomessa lähettivät terveisiä seminaaripäivistä ja winterfesteistä, kun kokolattiamatto muuttui suoksi (tästä lisää), kun pankkiyhteys petti ja viikonlopun budjetti oli vajaat viisi euroa (pääasiassa yhden, kahden ja viiden sentin kolikoina) ja kun 12 tunnin harkkapäivät väärällä kielellä painoivat silmäluomia jo ennen lounastaukoa, ei itku välillä ollut kaukana. 

Ai kävikö kotiinlähtö mielessä? Et taida tuntea minua vielä tarpeeksi hyvin. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että 98 prosenttia vaihtoajasta on ollut täyttä parhautta. Loppuja kahta prosenttiakaan en vaihtaisi pois. 

Maaliskuu Corkissa on sujunut tuota suo-episodia lukuunottamatta hienosti. En oikein tarkalleen tiedä mitä, mutta melko vakavasti joka tapauksessa jotain Copley Courtin vesiputkituksissa ja/tai -eristyksissä on pielessä, sillä makuuhuoneeni muuttui pari viikkoa sitten täydeksi kosteuskatastrofiksi. Kylpyhuoneen edustaa verhoavalla kokolattiamattokaistaleella kävellessä homeinen vesi tirskahteli iloisesti varpaiden välistä ja se(kin) huono puoli kokolattiamatoissa on, ettei niitä oikein kauheasti pysty kuivattelemaan. Olimme saaneet edellisellä viikolla ennakkovaroituksen tähtitieteelliseksi muodostuvasta sähkölaskusta (sähkölämmitys + asuntojen olematon lämmönsäilytysominaisuus = melko kallista), joten olin kytkenyt lämmityksen pois päältä kulujen karsimiseksi ja tämä vissiin sitten aiheutti sen, ettei aiemmin patterin paahteessa kuivunut vesi enää haihtunutkaan minnekään.

Vuokraemäntään ei tietenkään saanut yhteyttä kuin virka-aikana, mikä on vähän hankala yhtälö jos vuokralainen tekee 12-tuntisia harkkapäiviä toisella puolella kaupunkia. Lisäksi Sussu oli kylässä juuri vesivahingon aikaan ja olimme lähdössä Lontooseen viikonlopuksi, eikä mahdollisten korjaustöiden alta aikaa majoituspaikan vaihtamiseen olisi siis joka tapauksessa ollut. Päätin antaa asian huilata viikonlopun yli ja tunnustella tilannetta uudelleen Englannista kotiuduttuani. 

Viime sunnuntaina Lontoosta kotiin palattuani huomasin suureksi hämmästyksekseni, että suo oli poissa. Täysi mysteeri on, minne kaikki vesi sieltä lattian ja maton välistä oli hävinnyt, mutta eipähän ainakaan enää täällä lillu. Samanlaisia on-off-vesipuistoja on kuulemma ollut muillakin talon asukkailla, joten kai täällä jonkilainen salaojitus asuntojen välissä menee. 

Rohkeuksissani uskaltauduin kurkistamaan huoneen nurkassa lattiasta irti irvistävän maton alle ja sekä sydän- että astmakohtaus meinasi tulla. Kauniin vihreä homekasvusto peittää koko kylppärin viereistä seinustaa ja luulen, että kaksi ja puoli kuukautta kestäneelle nuhalle ja päänsärylle löytyi syy yhdellä kurkistamalla. En oikein tiedä, kuinka tehokkaasti Copleyn kiinteistöhuolto ongelmasta hankkiutuisi eroon, enkä jäljellä olevien seitsemän päivän takia suunnittele kokeilevanikaan. Kai niillä on aikaa pistää kämppä remppaan kunhan olen matkustanut kimpsuineni takaisin homeettomampaan Suomeen. Epäilen tätä ehkä vähän. Puolitutun amerikkalaistytön (asuu siis myös samassa talossa) homevaurio oli "remontoitu" viikossa. En kuvittelekaan olevani rakennusalan ammattilainen, mutta voisin luulla, että siihen menee oikeasti vähän enemmän aikaa.

Homeesta on hyvä aloittaa myös Lontoon viikonloppuretkestä raportointi. Iso osa kaupungin asuinrakennuksista on peräisin viktoriaaniselta ajalta ja monessa paikassa viimeisimmät putkirempat on todennäköisesti tehty samaisen aikakauden loppumetreillä. Opin yhden aika tärkeän jutun. Ei pidä aina uskoa, mitä internetin hostellien online-varaus sivuilla näytetään. Siellä ei nimittäin näytetä kuvia hostellin puutarhoista, joiden kasvusto valitettavasti levittäytyy lattioille, seinille ja katoille. Korjaus: niiden sisäpinnoille. Ihan hyvä, että on allergialääkkeet messissä.

Majoituimme Notting Hillin kaupunginosassa sijaitsevassa West 2 -hostellissa. Ulkoapäin näyttävä rakennus, mutta sisältä aika järkyttävä paikka. Lattiat, seinät, katot ja kaikki muukin oli enemmän tai vähemmän kosteusvaurioiden peitossa, petivaatteet likaiset edellisten majoittujien jäljiltä, kahden kerroksen huoneilla YKSI yhteinen kylpyhuone ja aika iso osa muista asukkaista sekaisin todennäköisesti jostain muusta kuin brittiläisestä oluesta. En suosittele lapsiperheille, lapsettomille, homeallergisille, päihdevastaisille, ikääntyneille, näkö-, kuulo-, ja liikuntavammaisille, kavereille, itselleni enkä kenellekään muullekaan.  

Surkuhupaisasta (rehellisesti: ei voinut kun nauraa) majoituspaikasta huolimatta Lontoo-kokemus oli mainio. Ryanair ottaa Corkista Stanstedin lentokentälle menevän koneen kyytiin reilulla parikymppisellä ja matka kotiovelta Lontoon keskustaan kesti yhteensä vain kolmisen tuntia. Koska aika oli rajoittunut vain kahteen päivään, olimme etukäteen suunnitelleet käyttävämme ensimmäisen päivän (perjantai) yleiseen kaupungin katselemiseen ja toisen (lauantai) vierailemalla Madame Tussauds -vahakabinetissä sekä London Eye -näköalamaailmanpyörässä. Ihan hyvä juttu oli, että aikataulu oli löysä, sillä kanssamme samaan aikaan kaupunkiin sattui varmaan satamiljoonaa muutakin turistia. Tämä ei sinäänsä hauskanpitoa haitannut, mutta erityisesti lauantai oli yhtä jonottamista paikasta toiseen.

Madame Tussauds yksi on iso talo Lontoossa. Sen sisälle on vangittu muusikkoja, näyttelijöitä, kuninkaallisia ja muita julkisuuden henkilöitä. Yleisö voi jonottaa tunteja vain päästäkseen ottamaan turistikuvia matkamuistoalbumeihinsa näiden yllättävän hyvin vahanukke-roolinsa näyttelevien tyyppien kanssa. Jotkut tekevät todella typeriä poseerauksia ja silti heillä pitää pokka. Madame Tussauds on itse jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mutta perikunta pitää laitosta yllä ja pakottaa julkkikset vuodesta toiseen pönöttämään paikoillaan kestohymy huulillaan. Jos he eivät tottele käskyjä, joutuvat he pohjakerroksen vankityrmiin kurinpalautukseen (näyttelyä ei suositella raskaana oleville, sydän- ja verisuonisairaille tai heikoista hermoista kärsiville). Madame Tussauds oli elinaikanaan aika köyhä mummo ja näytillä olevien julkkisten ruoka-, majoitus- ja solarium-kulut katetaan yleisön lahjoittamilla almuilla, jotka kerätään kahden tunnin jonottamisen jälkeen vastaanottoluukuilla. Kaikkien on pakko maksaa, vaikkei haluaisikaan. Ihan nasta mesta tästäkin huolimatta.  

Puolivälissä

Joku Robert Pattinson ja yks filmitähti

Audreyllä ei oo kuulemma otsatukkaongelmia. (Toisilla on.)

Madame Tussaudsstä suunnistimme Thames-joen rantaan tsiigailemaan Big Beniä (kello. hahhah.) ja sitä London eye-juttua. Lontoossa liikkuminen on tehty mahdottoman helpoksi toimivalla ja yksinkertaisella metrosysteemillä ja maanalaisella matkat pisteestä a pisteeseen b taittuivat nopeasti, vaivattomasti, edullisesti ja turvallisesti. VR:lle terveisiä <3 . Sight seeing jatkui vielä Buckingham palacen porteille ja Hyde Parkin läpi hostellille muutaman tunnin yöunille. Kotimatkan aloitimme kahden aikaan aamuyöllä, Sussu Suomeen ja minä takaisin Corkiin. Oikein onnistunut pikareissu hyvässä säässä ja vielä paremmassa seurassa.

Notting Hill Gate (ehkä turhin kuvateksti hetkeen, mutta näytti muuten niin tyhjältä)

Tylypahkan pikajunan asema

Big Ben ja parlamenttitalo

London Eye

Lontoossa jo viheriöi

Joku hölmö pönöttäjä. Tiedän, pitää arvostaa toisten kulttuureihin kuuluvia kummallisuuksia, mutta oli vähän pokassa pitelemistä kun kaveri pisteli näissä kamppeissa ympäri Westminsteriä. (Ja pahinta on, että ne reppanat taitaa olla ihan tosissaan tän homman kanssa.)

Patsas Buckinghamin palatsin edustalla

Elisabethin kämppä. Ei avannut meille ovea, oli vissiin kaupassa tai jossain.

Lontoon jälkeen edessä oli vielä viikko työharjoittelua Carrig Morin psykiatrisessa sairaalassa. Kyseessä on siis Corkin mielenterveyspalveluihin kuuluva intensiivisen hoidon yksikkö, jonka potilaista suurin osa vaatii ympärivuorokautista tarkkailua ja hoitoa. Potilaskertomukset olivat aika rankkaa kuultavaa, mutta itse työ yllätti todella positiivisesti. Etukäteen jännitti aika paljon Carraig Moriin meno jo ihan sen vuoksi, että suurin osa ihmisistä, joille kerroin meneväni kyseiseen paikkaan, teki sen St Michaels -ilmeen ja toivotti kovasti onnea viimeiseen harjoitteluun.

Onnea olikin rutkasti, sillä paikka oli mahtava. Tottakai työ oli henkisesti rankkaa ja superhyvää ammattitaitoa vaativaa touhua, mutta voin rehellisesti sanoa voisivani kuvitella työskenteleväni tällaisessa paikassa joskus isona, mikä yllätti itseni oikeastaan täysin. En ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut psykiatriasta, mutta Irlannissa tekemäni työharjoittelu ja etenkin tämä viimeisin paikka ovat muuttaneet käsitykseni alasta täysin -positiiviseen suuntaan. Yksikössä vallitsi todella rento ja joustava ilmapiiri, huumori oli mustaakin mustempaa ja henkilökunnan teehetket muistuttivat välillä enemmän Liisa Ihmemaassa -sadun Hassun Hatuntekijän teekutsuja kuin vakavien mielenterveyden ongelmien kanssa työskentelevien ihmisten aamiaskeskustelua. Tai ehkä tämä olikin vähän syy-seuraus-ilmiö. Osastonhoitaja neuvoi minulle ensimmäisenä päivänä, että psykiatrisessa sairaalassa hoitajat erottaa potilaista  silloin tällöin vain siitä, kummalla on lääkekaapin avaimet hallussaan...

Lisäksi on mainittava, että minut hemmoteltiin suurin piirtein piloille Carraig Moirin henkilökunnan toimesta. Sain loistavan perehdytyksen, pääsin osallistumaan kaikkeen yksikön toimintaan lääkehoidosta perushoitoon ja terapiaistunnoista virkistysretkiin. Harjoitteluni päätteeksi ohjaajani ja osa henkilökunnasta vei minut ruokatunnilla läheiseen ravintolaan lounaalle ja tämän jälkeen osastolla juhlittiin läksiäisiä kakun ja teen merkeissä. Tutustuminen näihin ihmisiin -sekä potilaisiin että henkilökuntaan- olikin viimeisen harjoittelun paras anti ja tulen ikävöimään heistä monia kun kotiinlähdön aika koittaa.

Nyt on harjoittelutunnit siis käytetty loppuun ja loppuarviointi UCC:llä tehty. Kymmenen päivän lomani alkoi sopivan irlantilaisittain Pyhän Patrikin päivän juhlimisella (voi kattoo wikipediasta tai vaikka simpsoneista) paikalliseen tapaan karnevaalihengessä. Aloitimme pirskeet jo aamupäivällä pukeutumalla perinteen mukaan vihreisiin asusteisiin ja nauttimalla samalla aikaista lounasta Evan ja minun kämpässäni (olemme toistaiseksi yksi niistä asunnoista, joilla ei vielä ole tilillään varoitusta liian äänekkäistä juhlista) ja jatkoimme meiltä kaupungille katselemaan Irlannin toiseksi suurinta St. Patrick's dayn paraatia ja nauttimaan keskustan juhlahumusta.

St. Patrick's day on irlantilaisille vähän sama, kuin vappu, juhannus ja uusivuosi yhdistettynä olisivat suomalaisille, joten voi varmasti aika helposti päätellä, mitä meneillään olevien neljän juhlapäivän aikana Corkin kaduilla ja kaupungilla tapahtuu.

Paraatin osanottajat valmistautuivat meidän kotikadulla

Moottoripyöräleprekaaneja

Juhlakansaa

Vähän lisää juhlakansaa: minä, Daniel, Jessica, Jonna, Raisa ja Miina (ja Eva, joka oli tosin kameran väärällä puolella)

Sam Maguire, pokaali, johon tein vähän tuttavuutta jo tammikuussa.

Irlantilaisia ufoja

Corkin oman eläintarhan, Fotan, paraatinäytös

Mitä muuta tulen ikävöimään Irlannista? Tietenkin kaikkia täällä tapaamiani ystäviä, erityisesti Evaa, jonka kanssa olen jakanut kämpän, ruuanlaittovuorojen ja leffailtojen lisäksi aika liudan muitakin yhteisiä kokemuksia ja ajatuksia viimeisten kuukausien aikana. Homeinen pakastin asuntona on aika paljon siedettävämpää kestää kun sen voi jakaa jonkun näin hyvin samalla aaltopituudella olevan ihmisen kanssa.

Tulen ikävöimään sitä, että liikennesäännöt ovat vain suuntaa antavia ohjeistuksia viimeistään siinä vaiheessa, kun makselen punaisia päin kävelystä koituneita rikesakkoja kotisuomessa. Tulen ikävöimään englannin puhumista. Tuntuu vähän pöllöltä totutella taas suomen kieleen, kun englanti on juuri alkanut sujumaan vähän helpommin. 

Tulen ikävöimään kevättä. Kuulin, että kotona on vielä aika paljon lunta ja tiedän, ettei siitä päästä kunnolla kuitenkaan eroon ennen helluntaita, jos vielä silloinkaan.

Tulen ikävöimään sitä, että silloin kun en ymmärrä ja/tai ei kamalasti kiinnosta (harvinaista, mutta välillä niin totta), voin vain hymyillä ja nyökytellä ja vedota huonoon kielitaitoon. Opin konstin eräältä ranskalaiselta ystävättäreltäni. Ei kuulemma ikinä tarvitse välittää ulkomailla mistään kielloista tai säännöistä kun alkaa vain puhua ranskaa. Pitää ehkä vähän harjoitella tulevaisuuden varalle.

Tulen ikävöimään tsilliä iltameininkiä Corkin keskustassa - valoja, ääniä, musiikkia, pääsymaksuttomia baareja ja hyvää musiikkia. Ehkä vähän tulen ikävöimään Bulmersin päärynäsiideriä (paikallinen tuote). Yhteisiä illanviettoja erasmus-porukalla tulen myös kaipaamaan, etenkin kun on aika varmaa, ettei samalla kokoonpanolla tulla enää koskaan tapaamaan.

Kaiken tämän ikävöinnin vastapainoksi on paljon asioita, joita olen kaivannut Suomesta täällä ollessani. Kaipaan juomavettä, joka ei maistu sen paremmin uima-altaalta kuin akvaarioltakaan. Odotan innolla, että pääsen eroon niistä pääni sisällä käydyistä kiukkupuuskista kun kämppis menee suihkuun, vaikka ne olisi olleet nimenomaan minun lämpimät vedet tällä kertaa. Haluan eroon tästä homenuhasta. Ikävöin luistelua ja ringetteä ja jäähallin tuoksua viikonloppuaamuisin.

Kaikeksi yllätyksekseni olen ikävöinyt autolla ajamista. (Juuri kun ehdin viimein tottua tähän paikalliseen liikennesysteemiin.)

On kivaa, kun kohta voi taas ostaa pitsaa, joka ei maksa kahtakymppiä (Niin, suomi-kokoisesta läpyskästä täytyy pulittaa kaksikymppinen. Arvannet, että puurolla on pääasiassa menty.) Pääsen viemään taas hillopurkit, sanomalehdet ja muovipullot kierrätyspisteelle rappukäytävän oven edustan sijasta (toki kaikki samassa muovipussissa). Ja voi, kaipaan Fazerin irtokarkkeja. Suomen kielisiä kirjoja. Perhettä ja ystäviä.(Yritän nyt kovasti tsempata tässä kotiinlähtöasiassa, huomaathan.)

Kaikesta tästä suuntaan ja toiseen ikävöimisestä huolimatta voin sanoa, että tämä reissu on ollut sataprosenttisesti kannattava juttu. En vaihtaisi sekuntiakaan pois (tai ehkä sen, kun torkahdin St. Michaelsin osaston naisten vessaan. Kukaan ei onneksi huomannut). Viimeinen sunnuntai Corkissa alkaa huomenna Mountaineering Clubin kanssa kiipeillen ja ensi viikon suunnitelmissa on piipahtaa Evan kanssa länsirannikolla Galwayssä, sekä hoidella vielä vähän kouluhommia alta pois. Pois alta siis risut ja männynkävyt. Jos osa minua jääkin tänne, niin jääköön sitten kunnolla, sillä aion joka tapauksessa ottaa viimeisistä päivistä kaiken irti. Se voi kuulkaa olla riskibisnes jos mikä.

Hei kuule Suomi

Hyvää kukauden neljättä päivää!

Kaikki suomalaiset opiskelijat tietävät, mitä kuukauden neljäntenä päivänä tapahtuu. Niille, jotka eivät ole suomalaisia tai opiskelijoita kerrottakoon, että silloin tapahtuu seuraavaa: yhteiskunnan verovaroilla pelataan peliä nimeltä tulonsiirto, joka näkyy käytännössä plus-merkkisenä tilitapahtumana opiskelijoiden pankkitilillä. 

Oikeus opintotukeen on Suomessa subjektiivinen. Se tarkoittaa, että kaikkien korkeakouluopiskelijoiden tilillä kilahtaa valtion toimesta kerran kuukaudessa opiskelujen alkamispäivästä aina päättymispäivään saakka. Siis ihan kaikkien.

Fiksuimmat varmaan arvaavat, että tänään puhutaan siitä, mistä ei yleensä puhuta. Tänään puhutaan rahasta.

Suomi on kallis maa. Meidän opintotukisysteemiämme ei ole sidottu kansaneläkeindeksiin, eli vaikka elinkustannukset koko maassa nousisivat, kuukausittain opintopisteitä ansaitsemalla lunastetun opintotuen määrä ei juuri suuntaan tai toiseen heilahda. Tämä systeemi kismittää aika monia ja myönnän itsekin syyllistyneeni joskus marisemaan, ettei se opintotuki oikein riitä kaikkeen, mihin sen haluaisi riittävän.

Sitten tapahtui vähän silmiä avaavia käänteitä. Lähdin vaihtoon ulkomaille.

Ulkomaan vaihdon omalla kohdallani mahdollisti Euroopan Unionia perustettaessa kekattu idea siitä, että olisi aika fiksua, jos opiskelijat pääsisivät liikkumaan vähän kotipitäjän lakeuksia laajemmalla alueella. Kansainvälistä yhteistyötä voitaisiin kehittää eri maiden korkeakoulujen välillä, viedä tiedettä, tekniikkaa ja eri alojen tietotaitoja yli valtioiden rajojen ja pikkuhiljaa rakentaa toimivaa systeemiä eurooppalaisen korkeakoulutusalueen toteutumiseksi. Syntyi vaihto- ja korkeakouluohjelma nimeltä Erasmus. 

Euroopan komission myöntämä Erasmus-peruskirja, jonka saamiseksi korkeakoulun täytyy sitoutua ohjelman tiettyihin periaatteisiin ja ehtoihin, on myös Savonia-ammattikorkeakoulun hallussa. Vähän monimutkaisten byrokratiakuvioiden ja säädösten yli hyppien Erasmus-peruskirjan löytyminen koulun mappivarastosta pölyttymästä meinaa tavalliselle riviopiskelijalle pääasiassa sitä, että rahaa vaihtoon lähtemiseen tulee tehtävään työmäärään suhteutettuna suurin piirtein ovista ja ikkunoista jos vain ulkomaille haluaa. Sitten tärkeä huomautus: jos asuu Suomessa.

Erasmus-stipendit rahoittaa osittain Euroopan Unioni ja loput summasta maksaa valtio, jonka rajojen sisäpuolella apurahaa hakevan opiskelijan korkeakoulu sattuu sijaitsemaan. Tässä vaiheessa on ihan positiivinen juttu, jos se sattuu olemaan maa nimeltä Suomi. Vaikka EU:n pulittama osuus on jokaiselle ohjelmaan osallistuvalle maalle saman suuruinen, eivät kaikki osallistujavaltiot kuitenkaan kykene/halua/koe tarpeelliseksi/ymmärrä tarjota taloudellista tukea opiskelijoiden kansainvälisen liikkuvuuden edistämiseksi kovinkaan ponnekkaasti. Esimerkiksi etelä-eurooppalaiset opiskelijat joutuvatkin vaihtoon mieliessään joko keventämään melko ronskisti vanhempien kukkaroita tai tekemään opiskelujen ohella palkkatöitä vaihdon mahdollistamiseksi. Aika monessa tapauksessa varmaankin molempia näitä.

Eikä vanhempien kukkaroilla käyminen rajoitu muuten pelkkään vaihto-opiskeluun - turvallisesti kotimaan kamarallakin pysyvät opiskelijat joutuvat etsimään aika monissa maissa jonkinlaisen valtion kassaan kuulumattoman tulonlähteen opintojen rahoittamiseksi. Suomalaisella opiskelijalla on meinannut tyrskähtää iltateet ja toastit kerran jos toisenkin väärään kurkkuun, kun muut vaihtarit ja paikalliset ovat vertailleet lukukausimaksujen ja opintopisteiden hinnoittelua keskenään.

UCC:n opiskelijat maksavat jokaisesta opiskelemastaan lukuvuodesta yhteensä noin 2700 euroa, johon sisältyy kirja- ja materiaalimaksu (n. 500 €), lukuvuodelle rekisteröitymismaksu (tänä vuonna 2000 €) sekä opiskelijakunnan, koulun kuntokeskuksen sekä kerhojen ja järjestöjen pakollinen jäsenmaksu (150 €). Pientä yhteenlaskua tekemällä selviää, että terkkariopinnot maksaisivat Corkissa reilun kymppitonnin, kuuden vuoden pituiselle maisterin tutkinnolle tulee hintaa 16 200 euroa. Opintotukea voi periaatteessa hakea kuka tahansa tutkintoon tähtääviä opintoja suorittava opiskelija, mutta hakemukset käsitellään kaikki tapauskohtaisesti. Kyseessä ei ole kaikille automaattisesti jaettava etuus. 

Korkeakouluopiskelun hinnoista Amerikan maalla ei varmaan tarvitse erikseen edes mainita (no mainitsen kuitenkin: 20 000 dollaria ja siitä ylös päin per lukuvuosi). Espanjalaiset maksavat yliopistosta riippuen lukukausimaksuja ja/tai erillisiä maksuja jokaisesta suorittamastaan opintopisteestä. Ranskalainen vaihtarikaveri kertoi, että kotona vedettiin tyyliin pitkää tikkua siitä, kuka kolmesta lapsesta pääsee über-arvostettuun (lukukausimaksu 10 000 € luokkaa) yliopistoon ja ketkä saavat luvan tyytyä taviksempaan versioon. Hei, ei jenkeissä eikä Venäjällä eikä missään kehitysmaassa, vaan Ranskassa ja Espanjassa, sivistyneissä EU-maissa! Alkaa pikkuhiljaa tuntua Suomen ilmainen korkeakoulujärjestelmä ja opintotukioikeus vaaleanpunaiselta päiväunelta. Oottehan te hei vielä olemassa siellä?

Irlantilainen leikkiraha. Baarin portsari jakeli näitä ovella ja "rahalla" sai "ostaa" yhden drinkin sisältä. (En raaskunut kertoa niille, että toimiva markkinatalous menee yleensä vähän erilailla.)

Jos nyt joku ei ole vielä sattunut kuulemaan, niin Irlannilla meni jossain vaiheessa 2000-lukua jotain pientä talouspolitiikan kentällä pieleen ja maa kärvistelee tällä hetkellä aika massiivisen laman kynnyksellä. Euroopan komissio, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF sekä euromaat (Suomi mukaan lukien) ynnä Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia jelppaavat Irlantia 85 miljardin euron lainapaketilla (ihan btw niille, jotka ämpyilevät pelkästään oman maan asioiden hoitamisesta: sillä sanalla laina tuppaa olemaan seurauksia, joiden eron lahjoitukseen voi tarkistaa vaikka sanakirjasta). Irlanti itse osallistuu suosta nousemiseen leikkaamalla 10 miljardia sosiaalieduista ynnä muusta joutavasta sekä kiristämällä tavaroiden ja palveluiden liikevaihtoverotusta (vastaa Suomen alv:tä)nykyisestä 21 prosentista 23 prosenttiin.

Itse olen nähnyt talouskriisin myötä uhkaavia tai jo toteutuneita seurauksia enimmäkseen työharjoittelussa, mutta vähän muuallakin. Paikalliset hoitajat kertoivat, että finanssikriisin puhjettua ihmiset ovat tehneet yhä enemmän henkilökohtaisia konkursseja, jonka seurauksena työttömyys, mielenterveysongelmat ja antisosiaalinen käyttäytyminen ovat huimassa nousussa. Itsemurhaluvut ova niin ikään kohonneet ihmisten pyrkiessä eroon mahdottomilta tuntuvista taloudellisista vaikeuksista ja ympäri Corkin kaupunkia on näkyvillä julisteita ja kampanjoita itsemurhien ehkäisemiseksi.

Lamaa edeltänyt räjähdysmäinen nousukausi on aika irvokkaasti esillä itsemurhaehkäisykampanjoiden ja sosiaaliturvan leikkauksia vastustavien vaalimainosten rinnalla. Ihmiset ajavat uusilla autoilla, uusia rakennuksia on pystytetty vähän sinne tänne ja omistusasuntojen hankkiminen suhteellisen nuorena oli erittäin suosittua vielä muutamia vuosia sitten. Nykyisen harkkapaikkani esimies kertoi, miten ihmiset saattoivat ostaa talon tai jopa kaksi tai kolme vain, koska lainaa sai kohtuullisen helposti ja halvalla korolla. Yksi taantuman näkyvimmistä merkeistä on Corkin keskustan liepeillä tönöttävä yhdistetty luksushotelli ja -kerrostalo: nousukauden aikana haluttiin rakentaa maamerkki, jossa kaupungin kauniit, rikkaat ja kuuluisat voisivat asustella. Sääli sille, joka pytingin omistaa, mutta nyt kaupungista ei löydy ainuttakaan paikallista tai turistia, jolla olisi varaa asua talossa. Arviolta 10-kerroksisen talon katolla seisoo koko Corkin alueelle loistava valotorni, mutta muutoin rakennuksen kaikki ikkunat ammottavat pimeyttään niin päivällä kuin yölläkin.

Yksi asia, jossa irlantilaisilla terveydenhoitoalan opiskelijoilla on tähän saakka ollut pullat suomalaisia paremmin uunissa, on opintojen neljännen vuoden palkallinen harjoittelu. Suomessa ei harkkatunneista makseta siis pennin hyrrää, mutta Irlannissa pulitetaan viimeisen vuoden harjoitteluista opiskelijoille 80 prosentin suuruinen korvaus laillistetun sairaanhoitajan palkasta. Irlantilaisten epäonneksi tätä käytäntöä ollaan säästötoimenpiteiden seurauksena ajamassa alas ja muutama viikko takaperin Corkissa ja Dublinissa järjestettiin paljon huomiota saaneet mielenosoitukset etuuden säilyttämiseksi. (Ei äiti, en osallistunut.) Myös työllisyystilanne näyttää melko heikolta, valmistuvia sairaanhoitajia palkataan yhä vähemmän eläköityvien tilalle ja kaikkihan sitten tietävät nämä työttömyyskierrepotilasturvallisuuden kärsiminen-hoidon laadun huonontuminen -mantrat, joten niitä en enempää tässä ala eritellä.

Nyt tuli niin paljon harmaata asiaa kerralla, että loppuun pitää laittaa pari kuvaa jostain valoisammastakin.

Shanakiel Road

(No ihan sama joku toimiva sosiaalietuusjärjestelmä, näillä on palmuja maaliskuussa.)

Nykyinen harjottelupaikkani Carraigmor. Voi kirjottaa myös Carrigmore tai Carraigmore tai Carrig more tai joillain iirin kielisillä kirjaimilla ja jos sanoo St. Anne's niin kaikki tietää paikan silti ja yksinkertaisuuden varmistamiseksi paikka tottelee myös nimeä entinen Our Lady's Hospital. Arvatkaa, oliko helppoa löytää kartasta tai netistä tai yhtään mistään kun ekaa päivää edeltävän iltana rupesin kattelemaan että mihinkähän pitää aamulla mennä. Luettelin taksikuskille varmuuden vuoksi nuo kaikki. (Tää on siellä, missä ei saa kävellä yksin. Mutta loput harkasta pääsen onneks yhden hoitajan kyydillä, muuten tulis kalliiks jopa Suomen opintotuilla)

Maaliskuun opintotuki tilillä, viimeiset kesätyöhakemukset postissa, aika paljon rästiin jääneitä kouluhommia tehtynä ja kaiken päätteeksi blogi päivitettynä. Suhteellisen hyvä päivä. Kolmanneksi viimeisen Irlanti-viikonloppuni lähden viettämään Dubliniin itävaltalais-seurueessa, kielikylpyä siis tiedossa. Sussu tulee vierailulle Corkiin ensi viikolla ja sitten on jo melkein kotiinlähdön aika itselläkin. Mihin tämä aika oikein katoaa?

Loppuun vielä vähän terveisiä. Kaikkiin tähän astisiin ja varmaan tuleviinkin kokemuksiin ulkomailla nojaten pitää sanoa yks juttu. Hei kuule Suomi, sä oot aika hyvä maa.

Hyvää synttäriä äitille!

Kyyläät kuitenki. <3

Miksi blondi heitti kellon ikkunasta?

Aika on kuulkaa kulunut lentämällä ja viime viikonloppuna havahduin huomaamaan, että enää neljä viikkoa on Corkin komennusta jäljellä. Neljä pitkää, toiminnantäyteistä ja toivon mukaan ihanaa viikkoa. Irlanti on aika nasta mesta ja kolme kuukautta tuntuu tällä hetkellä aivan liian lyhyeltä ajalta täällä vietettäväksi.

Ajan on saanut lentämään monenlaiset asiat. Upeat ulkoilu- ja harrastusmahdollisuudet, monipuolinen viihdetarjonta, tapahtumarikkaat harjoittelupaikat sekä kaikista ehkä tärkein: mainio seura, ovat saaneet viimeiset kaksi kuukautta tuntumaan parilta hassulta viikolta. Sekä vaihtariporukalla että Suomesta vierailleiden Sannin ja Sallan kanssa ollaan puuhattu monenmoista sellaista, jonka vuoksi en ole ehtinyt oikein päivityspuuhiin, joten nyt pieni informaatiotuokio kotipuoleen sen varmistamiseksi, että hengissä vielä ollaan.

Suomi-turistien ansiosta olen päässyt vähän leikkimään matkaopasta. Olemme kokeilleet melkein kaikkia mahdollisia Cork- ja Irlanti-kliseitä ja tehoturisteilleet minkä jaloistamme ehdimme ympäri Corkin kreivikuntaa viimeisen viikon ajan.

Sanni saapui Irlannin kamaralle myöhään viime maanantai-iltana ja itku melkein tirahti silmään kun näki niin pitkästä aikaa jonkun kotoa ja pystyi puhumaan suomea kasvotusten jonkun kanssa. Sannin repussa tulleet Ruispalat ja Fazerin sininen meinasivat aiheuttaa hysteriakohtauksen, vaikka aiemmin taisinkin keulia sillä, että Corkista löytyi ruisleipää, niin pitää myöntää kyllä, että suomalaiseen versioon verrattuna ne irkkulaiset öljyä tihkuvat ruiskakkupalat eivät kyllä ole leipää nähneetkään. Oli nannaa.

Koska olin huhkinut kolmen viikon harkkatunnit täyteen jo edellisen viikon loppuun mennessä, sain viettää ansaittuja lomapäiviä koko viime viikon ja turisteilla rauhassa ympäriämpäri Corkia. Kävimme Sannin kanssa pienellä patikointiretkellä Kinsalessa (ilman karttaa ja bussiaikatauluja, suosittelen lämpimästi kenelle tahansa seikkailumieliselle. Not.), slovakialaisten vaihtareiden järjestämillä päivällisillä (reilut 30 opiskelijaa ahtautuneena solukämpän keittiöön maistelemaan eksoottisia erikoisuuksia) ja toki vähän myös yöelämässä liehumassa.

Yllä ja alla: James Fort -linnoitus Kinsalessa

Vähän vinossa. Taustalla Irlanninmeri <3

Eväsbreikki. Nam, part I.



Toistamiseen täytyy nyt mainostaa, että yöelämässä liehumiseen on Irlannissa aivan suhteettoman hyvät puitteet. Live-musiikkia (ilmaista sellaista!) on tarjolla koko ajan ja joka paikassa ja meno on rentoa iltana kuin iltana. Hämyisissä pubeissa soi iltaisin paikallisten artistien kansanmusiikkiin ja kantriin vivahtavat huilu-viulu-kitara-sävelet ja yökerhoissa ei ole korviin kantautunut vielä yhtä ainutta säveltä Suomen baareissa aika usein jytkyttävää tusinateknoa. Olen kuullut tämän reissun aikana niin paljon hyvää musiikkia, että (anteeksi nyt vain kaikille true-Yö-faneille) varmaan oksennan kun seuraavan kerran joudun kuuntelemaan Rakkaus on lumivalkoista tuhannen promillen karaoke-versiona.

Nam, part II.

Pieni kotimaa-maistiainen musiikin saralta tuli viime viikon torstaina, kun olimme kuuntelemassa naapuripubissa eräänlaista vapaamuotoista musisointi-iltamaa, jonne paikalliset tulevat omien soittimiensa kanssa ja täysin satunnaisella porukalla pistävät kansanmusiikki-reivit pystyyn teekuppposten tai oluttuoppien äärellä. Yksi soittajista kävi jutustelemassa kanssamme hetken aikaa ja tietenkin kysyi, mistä olemme kotoisin. Kun kerroimme, että kotimaamme onpi Suomi, kajahti seuraavana biisinä ilmoille niinkin tuttu rallatus kuin Ievan polkka (kannattaa youtubettaa). Naurussa oli pitelemistä kun yritimme rallattaa tirlirlittania ja sulivilisupput-tipput- täppyt-hilipantippan ja niin edelleen, eikä kieli ihan itselläkään taipunut oman äidinkielen sanoihin :D Aivan mahtavaa viihdettä nämä paikalliset jammailusessiot. Irlanti on vihreä maa ja olutmaa, mutta ennen kaikkea musiikkimaa.

Sannin lehahdettua takaisin kotiin, aloin odottaa toista vierastani, Sallaa, saapuvaksi Irlantiin. Odotin niin innokkaasti, että odottelin ystävää varmuuden vuoksi Corkin lentokentällä kolmisen tuntia jo Sallan lentokoneen laskeutumista edeltävänä päivänä. Hyvän harjoittelun tuloksena olin sitten viime lauantaina hyvissä ajoin ja vähän tuloksekkaammalla menestyksellä Sallista vastassa ja aamuauringon noustessa pilvettömälle taivaalle, jatkui lyhyt turistioppaan urani uuden vieraan seurassa.

Viikonloppuna piipahdimme omatoimisella Cork sight seeingillä (sivuhuomautus: kaksi tuntia, neljä vuodenaikaa), maittavalla brunssilla sekä Corkin liepeillä sijaitsevassa Blarney Castlessa. Blarney Castlen erikoisuus on Blarney Stone, jota suutelemalla saa jonkin vanhan legendan mukaan ikuista eleganttiutta. Kiven pussaaminen näytti kuitenkin niin pöllöltä puuhalta, että jätimme kunnian väliin ja tyydyimme pysymään siinä ylitsevuotavassa eleganttiudessamme, joka ympärillämme jo nyt valmiiksi leijuu. Tyydyimme myös ottamaan paljon kuvia.

Blarney Castle

Blarney Castlen vartiotorni

Yläilmoissa

Sallan ja Satun tuleva Irlannin koti

  

Blarney Castlen jälkeen harjoittelimme vähän eleganssiamme ja kävimme sunnuntaina oopperassa. Kuulostaako snobilta? No tunnustan. Ei ollut ihan oopperaa. Kävimme Sallan ja Evan kanssa katsomassa Peter Pan -jääshow'n Corkin oopperatalolle rakennetun tekojääareenan laidalla ja suurin osa muista eleganteista osallistujista oli iältään eskarin molemmin puolin. Parasta viihdettä siis toisin sanoen. Peter Pan, Helinä-keiju, Leena ja velipojat, Prinsessa Tiikerinlilja, Inkkarit, Kadonneet pojat, Merirosvot, Kapteeni Koukku ja henkilökohtainen lempparini Krokotiili Tik Tak taiteilivat kahden ja puolen tunnin pituisessa näytöksessä luistimilla koko ihanan tarinan kera huikeiden musiikki-, valo- ja äänitehosteiden. Mainio sunnuntaipäivä kerrassaan.

Uusi harjoittelupaikka avasi ovensa tänä aamuna ja Carraig moirin mielisairaalan suljetulla osastolla on tarkoitus viettää viimeiset Irlanti-viikot. Paljon ohjelmaa on tiedossa. Osa siitä alkaa jo tänään, joten aika lentämään ja kuulemiin!

(Hätänen loppu, tuli hätänen lähtö :D)

Vähän vintillä.

Tunnustan. Olen käymässä vähän laiskaksi tämän blogin suhteen. Tai en tiedä, onko laiskuus se oikea syy. Suurempi tekijä matkapäiväkirjan ja kaiken muunkin vapaa-ajan toiminnan rajoittajana on viimeisten yhdeksän päivän aikana ollut Mercy Hospital ja sen psykiatrian yksikkö St. Michaels. Muistaakseni lupasin jonkinlaista selostusta uudesta harjoittelupaikastani, joten korvat hörölle niin täältä kuuluu. 

Ihka ensimmäinen St. Michaelsin ansiosta oppimani asia tapahtui oikeastaan jo ennenkuin astuin jalallanikaan itse osastolle. Tämä oppi tuli myös ehkä vähän kantapään kautta. Tammikuun alusta saakka olen mainostanut kaikille kysyjille, että yksi harjoittelupaikoistani tulee olemaan St. Michaels. Sanamuotona käytin tässä mielestäni kaikkein yksinkertaisinta "I'm going to St. Michaels" ja tämä kuulostaa omasta mielestäni hyvin loogiselta ja kaikin puolin pätevältä ilmaisulta. Sanotaanhan meilläkin että mennään Kyssiin tai Niuvaan tai minne ikinä nyt sitten mennäänkään.

Jostain syystä kyseinen lause herätti joka tapauksessa yksissä jos toisissakin teepöytäkeskusteluissa hämmentyneitä hymyjä, yskänpuuskia ja irlantilaisen liikennevalon nopeudella tapahtuvia puheenaiheen muutoksia ja vasta viimeisenä päivänäni edellisessä harjoittelupaikassani yksi asiakkaista päätti valaista minulle, miksi. Tiedättehän sanonnan "Go nuts" (slangi-ilmaisu sille, kun hissi ei kulje enää ihan vintille saakka). Corkin alueella lauseella go to St. Michaels on edelliseen verrattavissa oleva kaksoismerkitys ja tämä tarkoittaa sitä, että olen koko alkutalven julistanut meneväni ensin kahdeksi viikoksi kotihoidon kriisityöhön, sitten mielenterveyskuntoutujien päiväkeskukseen ja lopulta kolmeksi viikoksi sekaisin.

No, sekaisin ei suunnitelmistani huolimatta ole mennyt toistaiseksi muu kuin viikko- ja vuorokausirytmini. Kolmivuorotyö on nimittäin Irlannin sairaaloissa täysin tuntematon käsite ja hoitotyötä paahdetaan kepeissä 12 tunnin pätkissä kolmesta neljään päivään yhtä soittoa. Opiskelijat mukaan lukien. Ulkomaalaiset vaihto-opiskelijat mukaan lukien.

Vakituisilla työntekijöillä nämä kolme-neljä päivää ovat maanantaista torstaihin tai torstaista sunnuntaihin, kuusi kuukautta kerrallaan samat päivät ja sama vuoro. Kun kysyin, onko hoitajilla mahdollisuus vaikuttaa työvuoroihin vaikkapa merkkipäiviin tai muihin henkilökohtaisiin menoihin vedoten, sain osakseni vähän samanlaisia katseita kun niissä aiemmissa St. Michaels-keskusteluissa. Ei kuulemma ole. Keskipäivällä (joka on Irlannissa muuten suunnilleen puoli yhden ja puoli kolmen välillä)hoitajilla on puolentoista tunnin palkaton lepo- ja lounastauko, jonka aikana voi käydä vaikka ruokailemassa, shoppailemassa tai päiväunilla. Tällä työtahdilla ainakin itse valitsisin ne päiväunet.

Toinen suomalaisesta sairaalamaailmasta kaikkein räikeimmin eroava asia on pukeutuminen. Ei ole muuten ihan yksi hailee, minkä näköisenä töihin tullaan. Hoitajat ostavat ja huoltavat itse omat uniformunsa, pukeutuvat niihin jo ennen töihin tuloa ja lähtevät töistä kotiin edelleen samoissa kamppeissa, kengät mukaan lukien. Uniformuun kuuluu osaston tai yksikön värein koristeltu jakkutakki (jos joku Savon kunnallispesulan vaatesuunnittelijoista mahdollisesti saa tämän tekstin käsiinsä, niin ihan vaan tiedoksi: jakku ei tässä yhteydessä tarkoita nyt niitä laskuvarjon näköisiä unisex-kaapuja, joihin meillä on kunnia pukeutua Suomen hoitolaitoksissa.) sekä työyksiköstä riippuen laivastonsiniset, kirkkaan siniset, tummanvihreät tai mustat suorat housut ja housuihin mätsäävä neuletakki tai -pusero. Sanalla sanoen asukokonaisuus on suhteellisen tyylikäs.

Varmaankin tästä johtuen psykiatrian yksikön osastonhoitajalta (Nursing manager) meinasi mennä aamutsaikat väärään kurkkuun, kun marssin ensimmäisenä harkka-aamunani esittäytymään ja hakemaan kulkukorttia sun muita kommervenkkejä pukeutuneena heidän mittapuullaan suurin piirtein sairaalapyjamaan verrattavissa olevaan asukokonaisuuteen (se laskuvarjo-jakku ja housut, joiden lahje-osa ja haara-osa ovat housut kahtia taitettaessa saman pituiset toistensa kanssa. Sanomattakin lienee selvää, miltä näyttää, kun polvihousut on vedetty kainaloihin saakka, jotta haarakiila ei roikkuisi ihan polvissa. Kiitos, Savonia :D). Pienen takeltelun jälkeen nainen sai sanansa aseteltua jokseenkin korrektiin muotoon ja ainoa kommentti oli "Hmmm, are those the same clothes you would wear at home?" Kaikella kunnioituksella ulkonäköpaineetonta työympäristöä kohtaan, mutta vielä samana iltana marssin Corkin keskustaan Dunnes Store -tavarataloon ja ostin 3/4-lahkeisten pyjamahousujeni tilalle vähän maastoon mukautuvampaa puettavaa. Hintaan kuusi euroa. (Olenko muistanut kertoa, että vaatteet ovat täällä puoli-ilmaisia?)

Vaate-episodin jälkeen olen sulautunut muiden opiskelijoiden joukkoon osastolla jokseenkin hyvin. Meitä opiskelujen eri vaiheissa olevia tulevia hoitajia on yksikössä yhteensä viisi ja paikalliset opiskelijat ovat olleet korvaamaton apu ja tuki yksikön toimintaan perehtymisessä. Harjoittelu on aika itsenäisyyttä ja hyvää tilannetajua vaativaa touhua ja päivien sisältö riippuu täysin siitä, millaiseksi itse oman päivänsä suunnittelee ja kuinka paljon kyselee ja tarjoutuu mukaan katsomaan ja kuuntelemaan ja tekemään.

Vaikka jokaisella opiskelijalla on periaatteessa nimetty ohjaaja (prefect), ei homma toimi kuitenkaan aivan tismalleen samanlaisella oppilas-opettaja -systeemillä kuin kotipuolessa. St. Michaelsissa on todella rento ja hyvä ilmapiiri, kaikki hoitajat neuvovat vähän kaikkia opiskelijoita siinä missä ehtivät ja ensimmäisenä harkkapäivänäni sain tismalleen saman kaavan mukaan menneen pikaperehdytyksen yhteensä viisi kertaa :D Mutta tuhat kertaa mieluummin näin päin.

Irlanti keikkuu Euroopan MRSA-tartuntatilastojen kärkikastissa yhdessä mm. Espanjan ja Britannian kanssa, joten sananen on sanottava hygieniatasosta vihreän saaren sairaalamaailmassa. Näkökulmani perustuu puhtaasti psykiatrian puolen kokemuksiin, joten liikaa ei kannata tätä nyt yleistää, mutta pakko on mainita, ettei käsi- ynnä muiden desinfektolien kanssa liikoja lotrata ja muutoinkin aseptinen työjärjestys ei varmaan ole aivan ykköspallilla paikallisten terveydenhoito-oppilaitosten opetussuunnitelmissa. Kaikkea inhorealismia en ala tässä nyt luettelemaan, mutta jos en Irlannin hyväksi mitään muuta hyödyllistä saisikaan aikaiseksi täällä ollessani, niin ainakin muut osaston opiskelijat tietävät nyt, ettei sitä (krhm) kuivuessaan desinfioivaa käsidesiä tarvitse pestä pois vedellä ja saippualla.

Suomalaisen sairaalahygienian (ja vähän muunkin) puolesta pääsin puhumaan eilen myös osaston ulkopuolella. Sain edellisellä viikolla tekstiviestin klinikkaopettajaltani Annelta, että ystävänpäivänä kello 14.00 hrs (jostain syystä nämä laittavat täällä tuon tunti-homman aina kellonajan perään. Mitä muuta se muka voisi olla kuin tunteja ja minuutteja? 14.00 arojäniksen päivämatkaa tundralla vastatuleen?) tapahtuu Brookfieldin kampuksella seuraavaa: erittäin epämuodollinen ja rento pikku Suomen esittelytilaisuus mahdollisesti Suomeen erasmus-vaihtoon tuleville sairaanhoitajaopiskelijoille. Minulta, suomalaiselta vaihto-opiskelijalta, toivottaisiin muutama rohkaiseva sananen vaihtoon lähtemisen puolesta ja vastauksia opiskelijoiden mahdollisiin kysymyksiin.

Muutamia tarkoin mielessäni valittuja rohkaisevia sanoja totta tosiaan maanantaina tarvittiin, mutta ei suinkaan alun perin suunnitellulle kohderyhmälle, vaan minulle itselleni. Tämä "pienimuotoinen" ja "epämuodollinen" tilaisuus käsitti silmämääräisellä arviolla laskettuna noin satapäisen auditorioyleisön odottamassa esitystä suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä ja opiskelusta Savonia-ammattikorkeakoulussa Kuopiossa. Kyllä lähti mielessä muutamaan kertaan kiitokset Suomeen sille henkilölle, jonka päähän on joskus pilkahtanut laittaa Studying and working abroad -kurssi pakolliseksi kaikille vaihtoon mieliville, sekä myös sille, joka keksi sisällyttää kurssin suorittamiseen Power Point -esityksen kotimaasta tekemisen. Edellisenä iltana olin häthätää vähän muokkaillut esitykseni ulkonäköä ja tallentanut sen kaiken varalta muistitikulle, jonka onnekseni olin ottanut mukaani - kaiken varalle. Pakko myöntää, mutta vaikka yleensä puhuminen yleisölle ei jännitä aivan hirveän paljoa, oli esiintymisvuoroani odotellessani räpsyteltävä yläkerran valoja muutamaan kertaan muistaakseni, miten se my name is oikein menikään. Loppujen lopuksi meni kuitenkin ihan hyvin.  

Brookfield building, alias UCC School of Nursing and Midwifery (taustalla raekuuro, meneillään yksi niitä neljän vuodenajan päiviä) 

Brookfieldin pikku esityksen jälkeisissä adrenaliinimainingeissa suunnistin loppupäiväksi tutkimaan Corkin pohjoispuolta apostolin kyydillä. Tältä retkeltä muutamia kuvia.

Oikeustalo

Yks Jeesus kiitos. (Ja hups vaan, sielu taivaaseen vilahtaa. Katolilaiset <3)

Kaupungilta

Guinness was here

Yksi kaupungin katedraaleista, ei ole pysynyt muistissa, että mikä. Mutta naapurissa on ihan kiva pubi.

Ikivanha kirkko, joka on oikeasti taidegalleria.

Kisu O'Malley

The Four Liars of Shandon (tässä on pieni vihje piilotettuna viittaamaan kellotornin sanaan kello)

Shandon Church

Shandon Street

Pappi heristää sormea. Kaveri vieressä ei hautapaasin vaatimattomuudesta päätellen heristellyt elinaikanaan tarpeeksi vakuuttavasti.

Ave Maria!

Shandonin katedraali (Keksin nimen ihan itse. Mutta se on katedraali, joka sijaitsee Shandonissa, joten nokkelaa, eikö totta?)

Purkuhommat vähän puolitiessä. (Alueen yleisilmeestä päätellen taisi mennä spurkuhommiksi.)

Rakennettu 1886.

Shandon (se on siis kaupunginosa Corkin pohjoispuolella). Etualalla Heinekenin Irlannin tehdas, taustalla ne kaksi muuta Shandonin maamerkkiä.

Täältä näki melkeen Atlantille asti. Kuvanlaadun ansiosta te ette nää, mutta siisti paikka silti.

Olen alkanut vähän välttää iltaisin keskustassa liikkumista ennen kello puoli seitsemää. Syy on niinkin yksinkertainen kuin vaatekauppa Penneys ja sen aukioloajat. Vaikka pää sanoo, että nyt mennään Tescoon (ruokakauppa) ostamaan kaurahiutaleita ja maitoa, niin jalat sanovat että nyt mennään Penneysille ostamaan kenkiä. Oireilun vakavuudesta kertoo se, että siinä, missä ennen laskin oikeastaan kaikki alle 50 euron arvoiset menot juomattomina siidereinä, nykyään valuutta kääntyy konkretiaksi ostamattomina Penneysin kenkinä. Eroavaisuus näiden kahden välillä on se, että kenkiä saa yhden siiderin hinnalla melkein kahdet. Elämäni Irlannissa on muuttunut pienimuotoiseksi taisteluksi kokopäiväiseksi shoppailufriikiksi kääntymistä vastaan ja aina ei voi voittaa.

Ainoaksi päteväksi huijauskonstiksi tätä ilmiötä vastaan on osoittautunut keskustassa asioinnin minimointi varhaisiin aamu- ja myöhäisiin iltatunteihin. Vaan eipä aina auta sekään. Kotimatkalla Shandonista takaisin keskustaan vain ihan vähän piipahdin kenkäkauppaan, ja kun kerran kukkia ja suklaata ei pyhän Valentinuksen päivän kunniaksi kuulunut, niin olin itseni ystävä ja annoin itselleni pienen pienen ystävänpäivälahjan. Kengät. Viisi euroa. (Joko mainitsin, että vaatteet ovat täällä puoli-ilmaisia?)

Me likey <3

Irlannin reissun aikana olen löytänyt verrattoman välineen uuteen kulttuuriin paremmin tutustumiseen: puhelinluettelon. Ai kulkeeko hissi vintille saakka? Tuomitse vasta argumentit luettuasi. 

Mikä väheksytty, mutta mainio keino puhelinluettelo onkaan tutkimusretken tekemiseen omalta kotisohvalta käsin. Yleisimmät etu- ja sukunimet sekä alueen asukkaiden (tai ainakin puhelinliittyvää hallitsevien asukkaiden) sukupuolijakauma selviävät kerralla. Erilaisten nimien ja osoitteiden tutkiminen sekä niiden etymologian arvuuttelu on kerrassaan mielenkiintoista sadepäiväpuuhaa (ja sitä puuhaa Irlannissa muuten aika-ajoin tarvitsee). Maan sosioekonomisesta statuksesta ja asenteista nykytekniikkaa kohtaan taas kielii lankapuhelin- ja matkapuhelinliittymien välinen suhdeluku ja myös yleisimmät elinkeinot (ammatit-kohta) ja arvonimet ovat löydettävissä puhelinluettelon rivien kätköistä. Ja entäpä keltaiset (tai Corkin alueen puhelinluettossa kultaiset) sivut! Paikalliset ravintolat, kampaamot, kauneushoitolat, korjaamot, pikaruokalat ja pikkuputiikit kaikki valmiina aakkosjärjestetyssä katalogissa ja hyvällä tuurilla käyttöään odottavilla etuseteleillä varustettuna. Onko verrattomampaa kuultukaan! 

Puhelinluettelosta löytyy lähes poikkeuksetta myös kartta tai jopa useita eri mittakaavassa olevia sellaisia (Huom, tammikuun alussa mainitsemani suunnistuspeli!) sekä paikallisten järjestöjen ja yrittäjien ilmoituksia erilaisista tapahtumista ja tempauksista. Lonely Planet jääköön kirjaston tai kirjakaupan hyllyille, vastedes uuteen paikkaan matkustaessani etsin jatkossa ensimmäisenä käsiini paikallisen puhelinluettelon ja seikkailu voi alkaa.

Puhelinluettelon intensiivinen lukeminen kahvilassa tai puiston penkillä saattaa joissain paikoissa aiheuttaa outojen katseiden keräämistä ja parhaassa tapauksessa herättää luuloja, että lukija on vähän going to St. Michaels, joten myös jotain kevyempää (tässä yhteydessä tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti) luettavaa kannattaa hommata julkisilla paikoilla selailtavaksi. Itse asiassa alunperin Madventuresista saamani idea lukea reissumaahan sijoittuvaa kaunokirjallisuutta matkan aikana on loistava ajatusten herättelijä ja kulttuuriin tutustuttaja. Ja ajan tappaja, joskus tarvitaan sitäkin. Löytäessäni Frank McCourtin romaanin Angela's Ashes, muistin tämän vinkin ja otin neuvosta vaarin. Enkä ole katunut, kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani. Ja mikä parasta, se kertoo Irlannin lähihistoriaa siirtolaispojan elämäntarinan muodossa ja itkettää ja naurattaa - ja kyllä, tappaa myös tarvittaessa aikaa. Ihana teos <3 Toinen uusi Irlanti-tuttavuus on Oscar Wilde, jonka kirjoittaman satukirjan ostin Dublinista. Iltasatu päivässä pitää valot vintillä.

Iltasaduista puhumiseen on hyvä päättää helmikuun puolivälin kuulumiset ja siirtyä unten maille. Vielä yksi ja puoli päivää harkkaa, jonka jälkeen odottaa miniloma yhdessä kera ensimmäisen Suomi-vieraani Sannin. Että cheers vaan kotiin ja tapaamisiin ensi viikolla! :)