Vähän vintillä.

Tunnustan. Olen käymässä vähän laiskaksi tämän blogin suhteen. Tai en tiedä, onko laiskuus se oikea syy. Suurempi tekijä matkapäiväkirjan ja kaiken muunkin vapaa-ajan toiminnan rajoittajana on viimeisten yhdeksän päivän aikana ollut Mercy Hospital ja sen psykiatrian yksikkö St. Michaels. Muistaakseni lupasin jonkinlaista selostusta uudesta harjoittelupaikastani, joten korvat hörölle niin täältä kuuluu. 

Ihka ensimmäinen St. Michaelsin ansiosta oppimani asia tapahtui oikeastaan jo ennenkuin astuin jalallanikaan itse osastolle. Tämä oppi tuli myös ehkä vähän kantapään kautta. Tammikuun alusta saakka olen mainostanut kaikille kysyjille, että yksi harjoittelupaikoistani tulee olemaan St. Michaels. Sanamuotona käytin tässä mielestäni kaikkein yksinkertaisinta "I'm going to St. Michaels" ja tämä kuulostaa omasta mielestäni hyvin loogiselta ja kaikin puolin pätevältä ilmaisulta. Sanotaanhan meilläkin että mennään Kyssiin tai Niuvaan tai minne ikinä nyt sitten mennäänkään.

Jostain syystä kyseinen lause herätti joka tapauksessa yksissä jos toisissakin teepöytäkeskusteluissa hämmentyneitä hymyjä, yskänpuuskia ja irlantilaisen liikennevalon nopeudella tapahtuvia puheenaiheen muutoksia ja vasta viimeisenä päivänäni edellisessä harjoittelupaikassani yksi asiakkaista päätti valaista minulle, miksi. Tiedättehän sanonnan "Go nuts" (slangi-ilmaisu sille, kun hissi ei kulje enää ihan vintille saakka). Corkin alueella lauseella go to St. Michaels on edelliseen verrattavissa oleva kaksoismerkitys ja tämä tarkoittaa sitä, että olen koko alkutalven julistanut meneväni ensin kahdeksi viikoksi kotihoidon kriisityöhön, sitten mielenterveyskuntoutujien päiväkeskukseen ja lopulta kolmeksi viikoksi sekaisin.

No, sekaisin ei suunnitelmistani huolimatta ole mennyt toistaiseksi muu kuin viikko- ja vuorokausirytmini. Kolmivuorotyö on nimittäin Irlannin sairaaloissa täysin tuntematon käsite ja hoitotyötä paahdetaan kepeissä 12 tunnin pätkissä kolmesta neljään päivään yhtä soittoa. Opiskelijat mukaan lukien. Ulkomaalaiset vaihto-opiskelijat mukaan lukien.

Vakituisilla työntekijöillä nämä kolme-neljä päivää ovat maanantaista torstaihin tai torstaista sunnuntaihin, kuusi kuukautta kerrallaan samat päivät ja sama vuoro. Kun kysyin, onko hoitajilla mahdollisuus vaikuttaa työvuoroihin vaikkapa merkkipäiviin tai muihin henkilökohtaisiin menoihin vedoten, sain osakseni vähän samanlaisia katseita kun niissä aiemmissa St. Michaels-keskusteluissa. Ei kuulemma ole. Keskipäivällä (joka on Irlannissa muuten suunnilleen puoli yhden ja puoli kolmen välillä)hoitajilla on puolentoista tunnin palkaton lepo- ja lounastauko, jonka aikana voi käydä vaikka ruokailemassa, shoppailemassa tai päiväunilla. Tällä työtahdilla ainakin itse valitsisin ne päiväunet.

Toinen suomalaisesta sairaalamaailmasta kaikkein räikeimmin eroava asia on pukeutuminen. Ei ole muuten ihan yksi hailee, minkä näköisenä töihin tullaan. Hoitajat ostavat ja huoltavat itse omat uniformunsa, pukeutuvat niihin jo ennen töihin tuloa ja lähtevät töistä kotiin edelleen samoissa kamppeissa, kengät mukaan lukien. Uniformuun kuuluu osaston tai yksikön värein koristeltu jakkutakki (jos joku Savon kunnallispesulan vaatesuunnittelijoista mahdollisesti saa tämän tekstin käsiinsä, niin ihan vaan tiedoksi: jakku ei tässä yhteydessä tarkoita nyt niitä laskuvarjon näköisiä unisex-kaapuja, joihin meillä on kunnia pukeutua Suomen hoitolaitoksissa.) sekä työyksiköstä riippuen laivastonsiniset, kirkkaan siniset, tummanvihreät tai mustat suorat housut ja housuihin mätsäävä neuletakki tai -pusero. Sanalla sanoen asukokonaisuus on suhteellisen tyylikäs.

Varmaankin tästä johtuen psykiatrian yksikön osastonhoitajalta (Nursing manager) meinasi mennä aamutsaikat väärään kurkkuun, kun marssin ensimmäisenä harkka-aamunani esittäytymään ja hakemaan kulkukorttia sun muita kommervenkkejä pukeutuneena heidän mittapuullaan suurin piirtein sairaalapyjamaan verrattavissa olevaan asukokonaisuuteen (se laskuvarjo-jakku ja housut, joiden lahje-osa ja haara-osa ovat housut kahtia taitettaessa saman pituiset toistensa kanssa. Sanomattakin lienee selvää, miltä näyttää, kun polvihousut on vedetty kainaloihin saakka, jotta haarakiila ei roikkuisi ihan polvissa. Kiitos, Savonia :D). Pienen takeltelun jälkeen nainen sai sanansa aseteltua jokseenkin korrektiin muotoon ja ainoa kommentti oli "Hmmm, are those the same clothes you would wear at home?" Kaikella kunnioituksella ulkonäköpaineetonta työympäristöä kohtaan, mutta vielä samana iltana marssin Corkin keskustaan Dunnes Store -tavarataloon ja ostin 3/4-lahkeisten pyjamahousujeni tilalle vähän maastoon mukautuvampaa puettavaa. Hintaan kuusi euroa. (Olenko muistanut kertoa, että vaatteet ovat täällä puoli-ilmaisia?)

Vaate-episodin jälkeen olen sulautunut muiden opiskelijoiden joukkoon osastolla jokseenkin hyvin. Meitä opiskelujen eri vaiheissa olevia tulevia hoitajia on yksikössä yhteensä viisi ja paikalliset opiskelijat ovat olleet korvaamaton apu ja tuki yksikön toimintaan perehtymisessä. Harjoittelu on aika itsenäisyyttä ja hyvää tilannetajua vaativaa touhua ja päivien sisältö riippuu täysin siitä, millaiseksi itse oman päivänsä suunnittelee ja kuinka paljon kyselee ja tarjoutuu mukaan katsomaan ja kuuntelemaan ja tekemään.

Vaikka jokaisella opiskelijalla on periaatteessa nimetty ohjaaja (prefect), ei homma toimi kuitenkaan aivan tismalleen samanlaisella oppilas-opettaja -systeemillä kuin kotipuolessa. St. Michaelsissa on todella rento ja hyvä ilmapiiri, kaikki hoitajat neuvovat vähän kaikkia opiskelijoita siinä missä ehtivät ja ensimmäisenä harkkapäivänäni sain tismalleen saman kaavan mukaan menneen pikaperehdytyksen yhteensä viisi kertaa :D Mutta tuhat kertaa mieluummin näin päin.

Irlanti keikkuu Euroopan MRSA-tartuntatilastojen kärkikastissa yhdessä mm. Espanjan ja Britannian kanssa, joten sananen on sanottava hygieniatasosta vihreän saaren sairaalamaailmassa. Näkökulmani perustuu puhtaasti psykiatrian puolen kokemuksiin, joten liikaa ei kannata tätä nyt yleistää, mutta pakko on mainita, ettei käsi- ynnä muiden desinfektolien kanssa liikoja lotrata ja muutoinkin aseptinen työjärjestys ei varmaan ole aivan ykköspallilla paikallisten terveydenhoito-oppilaitosten opetussuunnitelmissa. Kaikkea inhorealismia en ala tässä nyt luettelemaan, mutta jos en Irlannin hyväksi mitään muuta hyödyllistä saisikaan aikaiseksi täällä ollessani, niin ainakin muut osaston opiskelijat tietävät nyt, ettei sitä (krhm) kuivuessaan desinfioivaa käsidesiä tarvitse pestä pois vedellä ja saippualla.

Suomalaisen sairaalahygienian (ja vähän muunkin) puolesta pääsin puhumaan eilen myös osaston ulkopuolella. Sain edellisellä viikolla tekstiviestin klinikkaopettajaltani Annelta, että ystävänpäivänä kello 14.00 hrs (jostain syystä nämä laittavat täällä tuon tunti-homman aina kellonajan perään. Mitä muuta se muka voisi olla kuin tunteja ja minuutteja? 14.00 arojäniksen päivämatkaa tundralla vastatuleen?) tapahtuu Brookfieldin kampuksella seuraavaa: erittäin epämuodollinen ja rento pikku Suomen esittelytilaisuus mahdollisesti Suomeen erasmus-vaihtoon tuleville sairaanhoitajaopiskelijoille. Minulta, suomalaiselta vaihto-opiskelijalta, toivottaisiin muutama rohkaiseva sananen vaihtoon lähtemisen puolesta ja vastauksia opiskelijoiden mahdollisiin kysymyksiin.

Muutamia tarkoin mielessäni valittuja rohkaisevia sanoja totta tosiaan maanantaina tarvittiin, mutta ei suinkaan alun perin suunnitellulle kohderyhmälle, vaan minulle itselleni. Tämä "pienimuotoinen" ja "epämuodollinen" tilaisuus käsitti silmämääräisellä arviolla laskettuna noin satapäisen auditorioyleisön odottamassa esitystä suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä ja opiskelusta Savonia-ammattikorkeakoulussa Kuopiossa. Kyllä lähti mielessä muutamaan kertaan kiitokset Suomeen sille henkilölle, jonka päähän on joskus pilkahtanut laittaa Studying and working abroad -kurssi pakolliseksi kaikille vaihtoon mieliville, sekä myös sille, joka keksi sisällyttää kurssin suorittamiseen Power Point -esityksen kotimaasta tekemisen. Edellisenä iltana olin häthätää vähän muokkaillut esitykseni ulkonäköä ja tallentanut sen kaiken varalta muistitikulle, jonka onnekseni olin ottanut mukaani - kaiken varalle. Pakko myöntää, mutta vaikka yleensä puhuminen yleisölle ei jännitä aivan hirveän paljoa, oli esiintymisvuoroani odotellessani räpsyteltävä yläkerran valoja muutamaan kertaan muistaakseni, miten se my name is oikein menikään. Loppujen lopuksi meni kuitenkin ihan hyvin.  

Brookfield building, alias UCC School of Nursing and Midwifery (taustalla raekuuro, meneillään yksi niitä neljän vuodenajan päiviä) 

Brookfieldin pikku esityksen jälkeisissä adrenaliinimainingeissa suunnistin loppupäiväksi tutkimaan Corkin pohjoispuolta apostolin kyydillä. Tältä retkeltä muutamia kuvia.

Oikeustalo

Yks Jeesus kiitos. (Ja hups vaan, sielu taivaaseen vilahtaa. Katolilaiset <3)

Kaupungilta

Guinness was here

Yksi kaupungin katedraaleista, ei ole pysynyt muistissa, että mikä. Mutta naapurissa on ihan kiva pubi.

Ikivanha kirkko, joka on oikeasti taidegalleria.

Kisu O'Malley

The Four Liars of Shandon (tässä on pieni vihje piilotettuna viittaamaan kellotornin sanaan kello)

Shandon Church

Shandon Street

Pappi heristää sormea. Kaveri vieressä ei hautapaasin vaatimattomuudesta päätellen heristellyt elinaikanaan tarpeeksi vakuuttavasti.

Ave Maria!

Shandonin katedraali (Keksin nimen ihan itse. Mutta se on katedraali, joka sijaitsee Shandonissa, joten nokkelaa, eikö totta?)

Purkuhommat vähän puolitiessä. (Alueen yleisilmeestä päätellen taisi mennä spurkuhommiksi.)

Rakennettu 1886.

Shandon (se on siis kaupunginosa Corkin pohjoispuolella). Etualalla Heinekenin Irlannin tehdas, taustalla ne kaksi muuta Shandonin maamerkkiä.

Täältä näki melkeen Atlantille asti. Kuvanlaadun ansiosta te ette nää, mutta siisti paikka silti.

Olen alkanut vähän välttää iltaisin keskustassa liikkumista ennen kello puoli seitsemää. Syy on niinkin yksinkertainen kuin vaatekauppa Penneys ja sen aukioloajat. Vaikka pää sanoo, että nyt mennään Tescoon (ruokakauppa) ostamaan kaurahiutaleita ja maitoa, niin jalat sanovat että nyt mennään Penneysille ostamaan kenkiä. Oireilun vakavuudesta kertoo se, että siinä, missä ennen laskin oikeastaan kaikki alle 50 euron arvoiset menot juomattomina siidereinä, nykyään valuutta kääntyy konkretiaksi ostamattomina Penneysin kenkinä. Eroavaisuus näiden kahden välillä on se, että kenkiä saa yhden siiderin hinnalla melkein kahdet. Elämäni Irlannissa on muuttunut pienimuotoiseksi taisteluksi kokopäiväiseksi shoppailufriikiksi kääntymistä vastaan ja aina ei voi voittaa.

Ainoaksi päteväksi huijauskonstiksi tätä ilmiötä vastaan on osoittautunut keskustassa asioinnin minimointi varhaisiin aamu- ja myöhäisiin iltatunteihin. Vaan eipä aina auta sekään. Kotimatkalla Shandonista takaisin keskustaan vain ihan vähän piipahdin kenkäkauppaan, ja kun kerran kukkia ja suklaata ei pyhän Valentinuksen päivän kunniaksi kuulunut, niin olin itseni ystävä ja annoin itselleni pienen pienen ystävänpäivälahjan. Kengät. Viisi euroa. (Joko mainitsin, että vaatteet ovat täällä puoli-ilmaisia?)

Me likey <3

Irlannin reissun aikana olen löytänyt verrattoman välineen uuteen kulttuuriin paremmin tutustumiseen: puhelinluettelon. Ai kulkeeko hissi vintille saakka? Tuomitse vasta argumentit luettuasi. 

Mikä väheksytty, mutta mainio keino puhelinluettelo onkaan tutkimusretken tekemiseen omalta kotisohvalta käsin. Yleisimmät etu- ja sukunimet sekä alueen asukkaiden (tai ainakin puhelinliittyvää hallitsevien asukkaiden) sukupuolijakauma selviävät kerralla. Erilaisten nimien ja osoitteiden tutkiminen sekä niiden etymologian arvuuttelu on kerrassaan mielenkiintoista sadepäiväpuuhaa (ja sitä puuhaa Irlannissa muuten aika-ajoin tarvitsee). Maan sosioekonomisesta statuksesta ja asenteista nykytekniikkaa kohtaan taas kielii lankapuhelin- ja matkapuhelinliittymien välinen suhdeluku ja myös yleisimmät elinkeinot (ammatit-kohta) ja arvonimet ovat löydettävissä puhelinluettelon rivien kätköistä. Ja entäpä keltaiset (tai Corkin alueen puhelinluettossa kultaiset) sivut! Paikalliset ravintolat, kampaamot, kauneushoitolat, korjaamot, pikaruokalat ja pikkuputiikit kaikki valmiina aakkosjärjestetyssä katalogissa ja hyvällä tuurilla käyttöään odottavilla etuseteleillä varustettuna. Onko verrattomampaa kuultukaan! 

Puhelinluettelosta löytyy lähes poikkeuksetta myös kartta tai jopa useita eri mittakaavassa olevia sellaisia (Huom, tammikuun alussa mainitsemani suunnistuspeli!) sekä paikallisten järjestöjen ja yrittäjien ilmoituksia erilaisista tapahtumista ja tempauksista. Lonely Planet jääköön kirjaston tai kirjakaupan hyllyille, vastedes uuteen paikkaan matkustaessani etsin jatkossa ensimmäisenä käsiini paikallisen puhelinluettelon ja seikkailu voi alkaa.

Puhelinluettelon intensiivinen lukeminen kahvilassa tai puiston penkillä saattaa joissain paikoissa aiheuttaa outojen katseiden keräämistä ja parhaassa tapauksessa herättää luuloja, että lukija on vähän going to St. Michaels, joten myös jotain kevyempää (tässä yhteydessä tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti) luettavaa kannattaa hommata julkisilla paikoilla selailtavaksi. Itse asiassa alunperin Madventuresista saamani idea lukea reissumaahan sijoittuvaa kaunokirjallisuutta matkan aikana on loistava ajatusten herättelijä ja kulttuuriin tutustuttaja. Ja ajan tappaja, joskus tarvitaan sitäkin. Löytäessäni Frank McCourtin romaanin Angela's Ashes, muistin tämän vinkin ja otin neuvosta vaarin. Enkä ole katunut, kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani. Ja mikä parasta, se kertoo Irlannin lähihistoriaa siirtolaispojan elämäntarinan muodossa ja itkettää ja naurattaa - ja kyllä, tappaa myös tarvittaessa aikaa. Ihana teos <3 Toinen uusi Irlanti-tuttavuus on Oscar Wilde, jonka kirjoittaman satukirjan ostin Dublinista. Iltasatu päivässä pitää valot vintillä.

Iltasaduista puhumiseen on hyvä päättää helmikuun puolivälin kuulumiset ja siirtyä unten maille. Vielä yksi ja puoli päivää harkkaa, jonka jälkeen odottaa miniloma yhdessä kera ensimmäisen Suomi-vieraani Sannin. Että cheers vaan kotiin ja tapaamisiin ensi viikolla! :)