Miksi blondi heitti kellon ikkunasta?

Aika on kuulkaa kulunut lentämällä ja viime viikonloppuna havahduin huomaamaan, että enää neljä viikkoa on Corkin komennusta jäljellä. Neljä pitkää, toiminnantäyteistä ja toivon mukaan ihanaa viikkoa. Irlanti on aika nasta mesta ja kolme kuukautta tuntuu tällä hetkellä aivan liian lyhyeltä ajalta täällä vietettäväksi.

Ajan on saanut lentämään monenlaiset asiat. Upeat ulkoilu- ja harrastusmahdollisuudet, monipuolinen viihdetarjonta, tapahtumarikkaat harjoittelupaikat sekä kaikista ehkä tärkein: mainio seura, ovat saaneet viimeiset kaksi kuukautta tuntumaan parilta hassulta viikolta. Sekä vaihtariporukalla että Suomesta vierailleiden Sannin ja Sallan kanssa ollaan puuhattu monenmoista sellaista, jonka vuoksi en ole ehtinyt oikein päivityspuuhiin, joten nyt pieni informaatiotuokio kotipuoleen sen varmistamiseksi, että hengissä vielä ollaan.

Suomi-turistien ansiosta olen päässyt vähän leikkimään matkaopasta. Olemme kokeilleet melkein kaikkia mahdollisia Cork- ja Irlanti-kliseitä ja tehoturisteilleet minkä jaloistamme ehdimme ympäri Corkin kreivikuntaa viimeisen viikon ajan.

Sanni saapui Irlannin kamaralle myöhään viime maanantai-iltana ja itku melkein tirahti silmään kun näki niin pitkästä aikaa jonkun kotoa ja pystyi puhumaan suomea kasvotusten jonkun kanssa. Sannin repussa tulleet Ruispalat ja Fazerin sininen meinasivat aiheuttaa hysteriakohtauksen, vaikka aiemmin taisinkin keulia sillä, että Corkista löytyi ruisleipää, niin pitää myöntää kyllä, että suomalaiseen versioon verrattuna ne irkkulaiset öljyä tihkuvat ruiskakkupalat eivät kyllä ole leipää nähneetkään. Oli nannaa.

Koska olin huhkinut kolmen viikon harkkatunnit täyteen jo edellisen viikon loppuun mennessä, sain viettää ansaittuja lomapäiviä koko viime viikon ja turisteilla rauhassa ympäriämpäri Corkia. Kävimme Sannin kanssa pienellä patikointiretkellä Kinsalessa (ilman karttaa ja bussiaikatauluja, suosittelen lämpimästi kenelle tahansa seikkailumieliselle. Not.), slovakialaisten vaihtareiden järjestämillä päivällisillä (reilut 30 opiskelijaa ahtautuneena solukämpän keittiöön maistelemaan eksoottisia erikoisuuksia) ja toki vähän myös yöelämässä liehumassa.

Yllä ja alla: James Fort -linnoitus Kinsalessa

Vähän vinossa. Taustalla Irlanninmeri <3

Eväsbreikki. Nam, part I.



Toistamiseen täytyy nyt mainostaa, että yöelämässä liehumiseen on Irlannissa aivan suhteettoman hyvät puitteet. Live-musiikkia (ilmaista sellaista!) on tarjolla koko ajan ja joka paikassa ja meno on rentoa iltana kuin iltana. Hämyisissä pubeissa soi iltaisin paikallisten artistien kansanmusiikkiin ja kantriin vivahtavat huilu-viulu-kitara-sävelet ja yökerhoissa ei ole korviin kantautunut vielä yhtä ainutta säveltä Suomen baareissa aika usein jytkyttävää tusinateknoa. Olen kuullut tämän reissun aikana niin paljon hyvää musiikkia, että (anteeksi nyt vain kaikille true-Yö-faneille) varmaan oksennan kun seuraavan kerran joudun kuuntelemaan Rakkaus on lumivalkoista tuhannen promillen karaoke-versiona.

Nam, part II.

Pieni kotimaa-maistiainen musiikin saralta tuli viime viikon torstaina, kun olimme kuuntelemassa naapuripubissa eräänlaista vapaamuotoista musisointi-iltamaa, jonne paikalliset tulevat omien soittimiensa kanssa ja täysin satunnaisella porukalla pistävät kansanmusiikki-reivit pystyyn teekuppposten tai oluttuoppien äärellä. Yksi soittajista kävi jutustelemassa kanssamme hetken aikaa ja tietenkin kysyi, mistä olemme kotoisin. Kun kerroimme, että kotimaamme onpi Suomi, kajahti seuraavana biisinä ilmoille niinkin tuttu rallatus kuin Ievan polkka (kannattaa youtubettaa). Naurussa oli pitelemistä kun yritimme rallattaa tirlirlittania ja sulivilisupput-tipput- täppyt-hilipantippan ja niin edelleen, eikä kieli ihan itselläkään taipunut oman äidinkielen sanoihin :D Aivan mahtavaa viihdettä nämä paikalliset jammailusessiot. Irlanti on vihreä maa ja olutmaa, mutta ennen kaikkea musiikkimaa.

Sannin lehahdettua takaisin kotiin, aloin odottaa toista vierastani, Sallaa, saapuvaksi Irlantiin. Odotin niin innokkaasti, että odottelin ystävää varmuuden vuoksi Corkin lentokentällä kolmisen tuntia jo Sallan lentokoneen laskeutumista edeltävänä päivänä. Hyvän harjoittelun tuloksena olin sitten viime lauantaina hyvissä ajoin ja vähän tuloksekkaammalla menestyksellä Sallista vastassa ja aamuauringon noustessa pilvettömälle taivaalle, jatkui lyhyt turistioppaan urani uuden vieraan seurassa.

Viikonloppuna piipahdimme omatoimisella Cork sight seeingillä (sivuhuomautus: kaksi tuntia, neljä vuodenaikaa), maittavalla brunssilla sekä Corkin liepeillä sijaitsevassa Blarney Castlessa. Blarney Castlen erikoisuus on Blarney Stone, jota suutelemalla saa jonkin vanhan legendan mukaan ikuista eleganttiutta. Kiven pussaaminen näytti kuitenkin niin pöllöltä puuhalta, että jätimme kunnian väliin ja tyydyimme pysymään siinä ylitsevuotavassa eleganttiudessamme, joka ympärillämme jo nyt valmiiksi leijuu. Tyydyimme myös ottamaan paljon kuvia.

Blarney Castle

Blarney Castlen vartiotorni

Yläilmoissa

Sallan ja Satun tuleva Irlannin koti

  

Blarney Castlen jälkeen harjoittelimme vähän eleganssiamme ja kävimme sunnuntaina oopperassa. Kuulostaako snobilta? No tunnustan. Ei ollut ihan oopperaa. Kävimme Sallan ja Evan kanssa katsomassa Peter Pan -jääshow'n Corkin oopperatalolle rakennetun tekojääareenan laidalla ja suurin osa muista eleganteista osallistujista oli iältään eskarin molemmin puolin. Parasta viihdettä siis toisin sanoen. Peter Pan, Helinä-keiju, Leena ja velipojat, Prinsessa Tiikerinlilja, Inkkarit, Kadonneet pojat, Merirosvot, Kapteeni Koukku ja henkilökohtainen lempparini Krokotiili Tik Tak taiteilivat kahden ja puolen tunnin pituisessa näytöksessä luistimilla koko ihanan tarinan kera huikeiden musiikki-, valo- ja äänitehosteiden. Mainio sunnuntaipäivä kerrassaan.

Uusi harjoittelupaikka avasi ovensa tänä aamuna ja Carraig moirin mielisairaalan suljetulla osastolla on tarkoitus viettää viimeiset Irlanti-viikot. Paljon ohjelmaa on tiedossa. Osa siitä alkaa jo tänään, joten aika lentämään ja kuulemiin!

(Hätänen loppu, tuli hätänen lähtö :D)

Vähän vintillä.

Tunnustan. Olen käymässä vähän laiskaksi tämän blogin suhteen. Tai en tiedä, onko laiskuus se oikea syy. Suurempi tekijä matkapäiväkirjan ja kaiken muunkin vapaa-ajan toiminnan rajoittajana on viimeisten yhdeksän päivän aikana ollut Mercy Hospital ja sen psykiatrian yksikkö St. Michaels. Muistaakseni lupasin jonkinlaista selostusta uudesta harjoittelupaikastani, joten korvat hörölle niin täältä kuuluu. 

Ihka ensimmäinen St. Michaelsin ansiosta oppimani asia tapahtui oikeastaan jo ennenkuin astuin jalallanikaan itse osastolle. Tämä oppi tuli myös ehkä vähän kantapään kautta. Tammikuun alusta saakka olen mainostanut kaikille kysyjille, että yksi harjoittelupaikoistani tulee olemaan St. Michaels. Sanamuotona käytin tässä mielestäni kaikkein yksinkertaisinta "I'm going to St. Michaels" ja tämä kuulostaa omasta mielestäni hyvin loogiselta ja kaikin puolin pätevältä ilmaisulta. Sanotaanhan meilläkin että mennään Kyssiin tai Niuvaan tai minne ikinä nyt sitten mennäänkään.

Jostain syystä kyseinen lause herätti joka tapauksessa yksissä jos toisissakin teepöytäkeskusteluissa hämmentyneitä hymyjä, yskänpuuskia ja irlantilaisen liikennevalon nopeudella tapahtuvia puheenaiheen muutoksia ja vasta viimeisenä päivänäni edellisessä harjoittelupaikassani yksi asiakkaista päätti valaista minulle, miksi. Tiedättehän sanonnan "Go nuts" (slangi-ilmaisu sille, kun hissi ei kulje enää ihan vintille saakka). Corkin alueella lauseella go to St. Michaels on edelliseen verrattavissa oleva kaksoismerkitys ja tämä tarkoittaa sitä, että olen koko alkutalven julistanut meneväni ensin kahdeksi viikoksi kotihoidon kriisityöhön, sitten mielenterveyskuntoutujien päiväkeskukseen ja lopulta kolmeksi viikoksi sekaisin.

No, sekaisin ei suunnitelmistani huolimatta ole mennyt toistaiseksi muu kuin viikko- ja vuorokausirytmini. Kolmivuorotyö on nimittäin Irlannin sairaaloissa täysin tuntematon käsite ja hoitotyötä paahdetaan kepeissä 12 tunnin pätkissä kolmesta neljään päivään yhtä soittoa. Opiskelijat mukaan lukien. Ulkomaalaiset vaihto-opiskelijat mukaan lukien.

Vakituisilla työntekijöillä nämä kolme-neljä päivää ovat maanantaista torstaihin tai torstaista sunnuntaihin, kuusi kuukautta kerrallaan samat päivät ja sama vuoro. Kun kysyin, onko hoitajilla mahdollisuus vaikuttaa työvuoroihin vaikkapa merkkipäiviin tai muihin henkilökohtaisiin menoihin vedoten, sain osakseni vähän samanlaisia katseita kun niissä aiemmissa St. Michaels-keskusteluissa. Ei kuulemma ole. Keskipäivällä (joka on Irlannissa muuten suunnilleen puoli yhden ja puoli kolmen välillä)hoitajilla on puolentoista tunnin palkaton lepo- ja lounastauko, jonka aikana voi käydä vaikka ruokailemassa, shoppailemassa tai päiväunilla. Tällä työtahdilla ainakin itse valitsisin ne päiväunet.

Toinen suomalaisesta sairaalamaailmasta kaikkein räikeimmin eroava asia on pukeutuminen. Ei ole muuten ihan yksi hailee, minkä näköisenä töihin tullaan. Hoitajat ostavat ja huoltavat itse omat uniformunsa, pukeutuvat niihin jo ennen töihin tuloa ja lähtevät töistä kotiin edelleen samoissa kamppeissa, kengät mukaan lukien. Uniformuun kuuluu osaston tai yksikön värein koristeltu jakkutakki (jos joku Savon kunnallispesulan vaatesuunnittelijoista mahdollisesti saa tämän tekstin käsiinsä, niin ihan vaan tiedoksi: jakku ei tässä yhteydessä tarkoita nyt niitä laskuvarjon näköisiä unisex-kaapuja, joihin meillä on kunnia pukeutua Suomen hoitolaitoksissa.) sekä työyksiköstä riippuen laivastonsiniset, kirkkaan siniset, tummanvihreät tai mustat suorat housut ja housuihin mätsäävä neuletakki tai -pusero. Sanalla sanoen asukokonaisuus on suhteellisen tyylikäs.

Varmaankin tästä johtuen psykiatrian yksikön osastonhoitajalta (Nursing manager) meinasi mennä aamutsaikat väärään kurkkuun, kun marssin ensimmäisenä harkka-aamunani esittäytymään ja hakemaan kulkukorttia sun muita kommervenkkejä pukeutuneena heidän mittapuullaan suurin piirtein sairaalapyjamaan verrattavissa olevaan asukokonaisuuteen (se laskuvarjo-jakku ja housut, joiden lahje-osa ja haara-osa ovat housut kahtia taitettaessa saman pituiset toistensa kanssa. Sanomattakin lienee selvää, miltä näyttää, kun polvihousut on vedetty kainaloihin saakka, jotta haarakiila ei roikkuisi ihan polvissa. Kiitos, Savonia :D). Pienen takeltelun jälkeen nainen sai sanansa aseteltua jokseenkin korrektiin muotoon ja ainoa kommentti oli "Hmmm, are those the same clothes you would wear at home?" Kaikella kunnioituksella ulkonäköpaineetonta työympäristöä kohtaan, mutta vielä samana iltana marssin Corkin keskustaan Dunnes Store -tavarataloon ja ostin 3/4-lahkeisten pyjamahousujeni tilalle vähän maastoon mukautuvampaa puettavaa. Hintaan kuusi euroa. (Olenko muistanut kertoa, että vaatteet ovat täällä puoli-ilmaisia?)

Vaate-episodin jälkeen olen sulautunut muiden opiskelijoiden joukkoon osastolla jokseenkin hyvin. Meitä opiskelujen eri vaiheissa olevia tulevia hoitajia on yksikössä yhteensä viisi ja paikalliset opiskelijat ovat olleet korvaamaton apu ja tuki yksikön toimintaan perehtymisessä. Harjoittelu on aika itsenäisyyttä ja hyvää tilannetajua vaativaa touhua ja päivien sisältö riippuu täysin siitä, millaiseksi itse oman päivänsä suunnittelee ja kuinka paljon kyselee ja tarjoutuu mukaan katsomaan ja kuuntelemaan ja tekemään.

Vaikka jokaisella opiskelijalla on periaatteessa nimetty ohjaaja (prefect), ei homma toimi kuitenkaan aivan tismalleen samanlaisella oppilas-opettaja -systeemillä kuin kotipuolessa. St. Michaelsissa on todella rento ja hyvä ilmapiiri, kaikki hoitajat neuvovat vähän kaikkia opiskelijoita siinä missä ehtivät ja ensimmäisenä harkkapäivänäni sain tismalleen saman kaavan mukaan menneen pikaperehdytyksen yhteensä viisi kertaa :D Mutta tuhat kertaa mieluummin näin päin.

Irlanti keikkuu Euroopan MRSA-tartuntatilastojen kärkikastissa yhdessä mm. Espanjan ja Britannian kanssa, joten sananen on sanottava hygieniatasosta vihreän saaren sairaalamaailmassa. Näkökulmani perustuu puhtaasti psykiatrian puolen kokemuksiin, joten liikaa ei kannata tätä nyt yleistää, mutta pakko on mainita, ettei käsi- ynnä muiden desinfektolien kanssa liikoja lotrata ja muutoinkin aseptinen työjärjestys ei varmaan ole aivan ykköspallilla paikallisten terveydenhoito-oppilaitosten opetussuunnitelmissa. Kaikkea inhorealismia en ala tässä nyt luettelemaan, mutta jos en Irlannin hyväksi mitään muuta hyödyllistä saisikaan aikaiseksi täällä ollessani, niin ainakin muut osaston opiskelijat tietävät nyt, ettei sitä (krhm) kuivuessaan desinfioivaa käsidesiä tarvitse pestä pois vedellä ja saippualla.

Suomalaisen sairaalahygienian (ja vähän muunkin) puolesta pääsin puhumaan eilen myös osaston ulkopuolella. Sain edellisellä viikolla tekstiviestin klinikkaopettajaltani Annelta, että ystävänpäivänä kello 14.00 hrs (jostain syystä nämä laittavat täällä tuon tunti-homman aina kellonajan perään. Mitä muuta se muka voisi olla kuin tunteja ja minuutteja? 14.00 arojäniksen päivämatkaa tundralla vastatuleen?) tapahtuu Brookfieldin kampuksella seuraavaa: erittäin epämuodollinen ja rento pikku Suomen esittelytilaisuus mahdollisesti Suomeen erasmus-vaihtoon tuleville sairaanhoitajaopiskelijoille. Minulta, suomalaiselta vaihto-opiskelijalta, toivottaisiin muutama rohkaiseva sananen vaihtoon lähtemisen puolesta ja vastauksia opiskelijoiden mahdollisiin kysymyksiin.

Muutamia tarkoin mielessäni valittuja rohkaisevia sanoja totta tosiaan maanantaina tarvittiin, mutta ei suinkaan alun perin suunnitellulle kohderyhmälle, vaan minulle itselleni. Tämä "pienimuotoinen" ja "epämuodollinen" tilaisuus käsitti silmämääräisellä arviolla laskettuna noin satapäisen auditorioyleisön odottamassa esitystä suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä ja opiskelusta Savonia-ammattikorkeakoulussa Kuopiossa. Kyllä lähti mielessä muutamaan kertaan kiitokset Suomeen sille henkilölle, jonka päähän on joskus pilkahtanut laittaa Studying and working abroad -kurssi pakolliseksi kaikille vaihtoon mieliville, sekä myös sille, joka keksi sisällyttää kurssin suorittamiseen Power Point -esityksen kotimaasta tekemisen. Edellisenä iltana olin häthätää vähän muokkaillut esitykseni ulkonäköä ja tallentanut sen kaiken varalta muistitikulle, jonka onnekseni olin ottanut mukaani - kaiken varalle. Pakko myöntää, mutta vaikka yleensä puhuminen yleisölle ei jännitä aivan hirveän paljoa, oli esiintymisvuoroani odotellessani räpsyteltävä yläkerran valoja muutamaan kertaan muistaakseni, miten se my name is oikein menikään. Loppujen lopuksi meni kuitenkin ihan hyvin.  

Brookfield building, alias UCC School of Nursing and Midwifery (taustalla raekuuro, meneillään yksi niitä neljän vuodenajan päiviä) 

Brookfieldin pikku esityksen jälkeisissä adrenaliinimainingeissa suunnistin loppupäiväksi tutkimaan Corkin pohjoispuolta apostolin kyydillä. Tältä retkeltä muutamia kuvia.

Oikeustalo

Yks Jeesus kiitos. (Ja hups vaan, sielu taivaaseen vilahtaa. Katolilaiset <3)

Kaupungilta

Guinness was here

Yksi kaupungin katedraaleista, ei ole pysynyt muistissa, että mikä. Mutta naapurissa on ihan kiva pubi.

Ikivanha kirkko, joka on oikeasti taidegalleria.

Kisu O'Malley

The Four Liars of Shandon (tässä on pieni vihje piilotettuna viittaamaan kellotornin sanaan kello)

Shandon Church

Shandon Street

Pappi heristää sormea. Kaveri vieressä ei hautapaasin vaatimattomuudesta päätellen heristellyt elinaikanaan tarpeeksi vakuuttavasti.

Ave Maria!

Shandonin katedraali (Keksin nimen ihan itse. Mutta se on katedraali, joka sijaitsee Shandonissa, joten nokkelaa, eikö totta?)

Purkuhommat vähän puolitiessä. (Alueen yleisilmeestä päätellen taisi mennä spurkuhommiksi.)

Rakennettu 1886.

Shandon (se on siis kaupunginosa Corkin pohjoispuolella). Etualalla Heinekenin Irlannin tehdas, taustalla ne kaksi muuta Shandonin maamerkkiä.

Täältä näki melkeen Atlantille asti. Kuvanlaadun ansiosta te ette nää, mutta siisti paikka silti.

Olen alkanut vähän välttää iltaisin keskustassa liikkumista ennen kello puoli seitsemää. Syy on niinkin yksinkertainen kuin vaatekauppa Penneys ja sen aukioloajat. Vaikka pää sanoo, että nyt mennään Tescoon (ruokakauppa) ostamaan kaurahiutaleita ja maitoa, niin jalat sanovat että nyt mennään Penneysille ostamaan kenkiä. Oireilun vakavuudesta kertoo se, että siinä, missä ennen laskin oikeastaan kaikki alle 50 euron arvoiset menot juomattomina siidereinä, nykyään valuutta kääntyy konkretiaksi ostamattomina Penneysin kenkinä. Eroavaisuus näiden kahden välillä on se, että kenkiä saa yhden siiderin hinnalla melkein kahdet. Elämäni Irlannissa on muuttunut pienimuotoiseksi taisteluksi kokopäiväiseksi shoppailufriikiksi kääntymistä vastaan ja aina ei voi voittaa.

Ainoaksi päteväksi huijauskonstiksi tätä ilmiötä vastaan on osoittautunut keskustassa asioinnin minimointi varhaisiin aamu- ja myöhäisiin iltatunteihin. Vaan eipä aina auta sekään. Kotimatkalla Shandonista takaisin keskustaan vain ihan vähän piipahdin kenkäkauppaan, ja kun kerran kukkia ja suklaata ei pyhän Valentinuksen päivän kunniaksi kuulunut, niin olin itseni ystävä ja annoin itselleni pienen pienen ystävänpäivälahjan. Kengät. Viisi euroa. (Joko mainitsin, että vaatteet ovat täällä puoli-ilmaisia?)

Me likey <3

Irlannin reissun aikana olen löytänyt verrattoman välineen uuteen kulttuuriin paremmin tutustumiseen: puhelinluettelon. Ai kulkeeko hissi vintille saakka? Tuomitse vasta argumentit luettuasi. 

Mikä väheksytty, mutta mainio keino puhelinluettelo onkaan tutkimusretken tekemiseen omalta kotisohvalta käsin. Yleisimmät etu- ja sukunimet sekä alueen asukkaiden (tai ainakin puhelinliittyvää hallitsevien asukkaiden) sukupuolijakauma selviävät kerralla. Erilaisten nimien ja osoitteiden tutkiminen sekä niiden etymologian arvuuttelu on kerrassaan mielenkiintoista sadepäiväpuuhaa (ja sitä puuhaa Irlannissa muuten aika-ajoin tarvitsee). Maan sosioekonomisesta statuksesta ja asenteista nykytekniikkaa kohtaan taas kielii lankapuhelin- ja matkapuhelinliittymien välinen suhdeluku ja myös yleisimmät elinkeinot (ammatit-kohta) ja arvonimet ovat löydettävissä puhelinluettelon rivien kätköistä. Ja entäpä keltaiset (tai Corkin alueen puhelinluettossa kultaiset) sivut! Paikalliset ravintolat, kampaamot, kauneushoitolat, korjaamot, pikaruokalat ja pikkuputiikit kaikki valmiina aakkosjärjestetyssä katalogissa ja hyvällä tuurilla käyttöään odottavilla etuseteleillä varustettuna. Onko verrattomampaa kuultukaan! 

Puhelinluettelosta löytyy lähes poikkeuksetta myös kartta tai jopa useita eri mittakaavassa olevia sellaisia (Huom, tammikuun alussa mainitsemani suunnistuspeli!) sekä paikallisten järjestöjen ja yrittäjien ilmoituksia erilaisista tapahtumista ja tempauksista. Lonely Planet jääköön kirjaston tai kirjakaupan hyllyille, vastedes uuteen paikkaan matkustaessani etsin jatkossa ensimmäisenä käsiini paikallisen puhelinluettelon ja seikkailu voi alkaa.

Puhelinluettelon intensiivinen lukeminen kahvilassa tai puiston penkillä saattaa joissain paikoissa aiheuttaa outojen katseiden keräämistä ja parhaassa tapauksessa herättää luuloja, että lukija on vähän going to St. Michaels, joten myös jotain kevyempää (tässä yhteydessä tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti) luettavaa kannattaa hommata julkisilla paikoilla selailtavaksi. Itse asiassa alunperin Madventuresista saamani idea lukea reissumaahan sijoittuvaa kaunokirjallisuutta matkan aikana on loistava ajatusten herättelijä ja kulttuuriin tutustuttaja. Ja ajan tappaja, joskus tarvitaan sitäkin. Löytäessäni Frank McCourtin romaanin Angela's Ashes, muistin tämän vinkin ja otin neuvosta vaarin. Enkä ole katunut, kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani. Ja mikä parasta, se kertoo Irlannin lähihistoriaa siirtolaispojan elämäntarinan muodossa ja itkettää ja naurattaa - ja kyllä, tappaa myös tarvittaessa aikaa. Ihana teos <3 Toinen uusi Irlanti-tuttavuus on Oscar Wilde, jonka kirjoittaman satukirjan ostin Dublinista. Iltasatu päivässä pitää valot vintillä.

Iltasaduista puhumiseen on hyvä päättää helmikuun puolivälin kuulumiset ja siirtyä unten maille. Vielä yksi ja puoli päivää harkkaa, jonka jälkeen odottaa miniloma yhdessä kera ensimmäisen Suomi-vieraani Sannin. Että cheers vaan kotiin ja tapaamisiin ensi viikolla! :) 

On ilmoja pidellyt

Irlanti on yksi maailman harvoista maista, jossa on mahdollista kokea kaikki neljä vuodenaikaa saman aamupäivän aikana. Huhtik - - Anteeksi, helmikuu ei olisi voinut alkaa kauniimmin. Aurinko paistoi, ruoho viheriöi ja minä vietin ihanan iltapäivän Corkin kaupungin kaduilla kuljeskellen ja lämmöstä nauttien. Ensimmäinen helmikuuta on kelttiläisten ikivanhan kevään tervetulojuhlan päivä, eikä suotta. Kevät tuli yhdessä ainoassa päivässä niin että korvissa suhisi.

Puisto lähellä yliopistoa

Keskellä puistoa seisoo pikkuruisilla peilinpalasilla päällystetty puunrunko. Tämän oli alunperin tarkoitus olla Milleniumin kunniaksi tehty taideteos, mutta syystä tai toisesta se valmistui vasta vuonna 2002, pari vuotta vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Myöhässä tai ei, hieno silti.

Corkin ensimmäiset kukkaset

Kevään juhlan jälkeen on suhissut korvissa vähän lisää. Viime viikon aikana ehdin muistella moneen kertaan erään muumijakson viisautta siitä, että lumimyrsky tietää kevään tuloa. Täällä ei muumeista tiedetä ja siksi kevät tuli jo ennen myrskyä. Myrsky kesti kevään juhlan jälkeisestä päivästä eteenpäin koko viime viikon. Tukka hulmusi välillä sisälläkin istuessa ja yötä päivää jännitti että lähteekö myräkän mukana Atlantille ensimmäisenä seinät vai katto. Lunta ei onneksi tullut, sillä lämpötila pysytteli plussalla koko revohkan ajan. Tämä onkin hyvä, sillä irlantilainen sade on kaikessa eksoottisuudessaan aikamoinen kokemus ja kun maassa kerran ollaan niin kaikkihan niistä maan eriskummallisuuksista on vastaan otettava. 

Kaikki tietävät, että Suomessa vesisateella pisarat putoavat fysiikan lakien mukaisesti ylhäältä alas päin kuin rajojaan kunnioittavassa säälmiössä konsanaan. Sateella voi mennä ulos, koska vertikaalisuuntaisesti niskaan tulevalta vedeltä voi suojautua kätevästi sateenvarjolla tai vedenpitävällä hupulla. Irlantilaiset taas eivät pidä laiesta ja säännöistä, koska ne ovat peräisin brittien riistovallan (termiä käytti eräs paljasjalkainen irlantilainen, allekirjottanut ei ota kantaa asiaan. Ainakaan vielä tässä yhteydessä.) ajoilta ja siksi sateenkaan ei tarvitse tulla taivaalta ihan niin justiinsa. Irkkusade voi sen vuoksi ihan hyvin sataa normaalin kulkusuuntansa lisäksi myös sivuttaissuuntaisesti, edestakaisin ja alhaalta ylöspäin. Tällaisella säällä ainoa järkevä asuste ulkoiluun on kokovartalokumipuku ja koska en omista sellaista (ja taivaan tähden en toivottavasti tulekaan omistamaan), kiitin säiden valtiaita lepohetkestä ja pyhitin koko pitkän viikonlopun rentoutumalla sisätila-aktiviteettien parissa.

Sateenvarjoille palttua, kun kerran myrskyää niin myrskyää kunnolla.

Rugbyn, eurooppalaisen jalkapallon ja amerikkalaisen jalkapallon sekoitus, gaelic football, on hurlingin ohella Irlannin kansallisurheilulaji. Kansallisella tasolla gaelilaista jalkapalloa ja siinä sivussa toisiaan heittelevät ja mäiskivät aikamiehet kilvoittelevat vuosittain Sam-nimisen hopeaisen kupposen herruudesta ja kaudella 2010-11 pysti kotiutui kahden vuosikymmenen pituiselta reissultaan takaisin Corkiin. Viime syyskuussa pelatun matsin lopputuloksesta on otettu Corkissa iloa irti jo reilun neljän kuukauden ajan ja helmikuisen tuulen ulvoessa Inniscarraig Day Centren nurkissa otettiin vielä vähän lisää.

Gaelilaisen jalkapallon Graalin malja, eli vajaa vuosisata sitten Corkin maaseudulla taottu "Sam" sekä Cork Rebelsin joukkueenjohtaja ja yksi tiimin pelaajista saapuivat kunniavierailulle työharjoittelupaikkaani myrskyisenä keskiviikkona. "Samista" oltiin kohkattu sekä asiakkaiden että henkilökunnan joukossa jo useita päiviä etukäteen ja minulle ei oikein missään vaiheessa ollut valjennut, kuka tai mikä tämä kyseinen heppu oikein on. Hieman ennen H-hetkeä opiskelijakollegani patisti minut netin ääreen tsekkaamaan, mistä tässä Sam-keississä oikein on kysymys, jotta osaisin käyttäytyä sitten itse kekkereissä asian vaatimalla hartaudella.

Cork Rebel Gaa:n sivuilta valkeni, että ei ole mitään turhaa käsi- ja potkupalloilua tämä Gaelic Football. Brittiyhteiselon vuosina oma urheilulaji, siinä missä perinteinen musiikki, tanssi ja kielikin, on varmistanut historian tuoksinnassa alas poljetun kansankunnan kulttuuriperimän jatkumisen tuleville sukupolville. (Tähän Irlanti-Britannia -kompleksiin alkaa törmäämään vähän joka käänteessä kun kulttuuriin tutustuu paremmin.) Havainnollistamiseksi voidaan leikkiä ajatusleikki. Jos kevät 1995 kolkuttelee yhdenkään jääkiekkofanin herkkää mieltä, niin saman tunnelman voi yrittää kuvitella tähän yhteyteen fiilistelemään, mitä irlantilaiset ajattelevat kansallispelistään.

Pokaalijuhlat olivat hienot. Hienot nimenomaan irlantilaisella tavalla: tunnelma oli rento, virallisia puheita tai ennalta suunniteltua ohjelmaa ei ollut vaan itse osallistujat loivat tunnelman. Yksi asiakkaista, reilusti yli 70-vuotias Gaa-fani puhkesi kesken valokuvien ottamisen laulamaan Corkin countyn omaa laulua, johon muut yhtyvät kuin yhdestä sopimuksesta. Toisella oli mukanaan haitari ja sillä säestettiin kestien aikana koko joukko irlantilaisia kansanlauluja mummojen polkiessa tahtia ja läpsyttäessä käsiä.

Päiväkeskus oli koristeltu lattiasta kattoon Corkin värien mukaisesti punaisilla ja valkoisilla viireillä sekä voittoisaa joukkuetta kannustavilla banderolleilla. Asiakkaat ja henkilökunta tunnustivat niin ikään värejä juhlapukeutumisessaan, innokkaimmilla faneilla oli joukkueen vaakunalla koristettuja lippuja sekä torvia mukana tunnelman kohottamiseksi. Kakkua, leivoksia, sipsejä (irlantilaiset syövät sipsejä KAIKEN kanssa), virvoitusjuomia ja kaikeksi yllätyksekseni olutta -ihan rehellistä kolmoskaljaa vielä- tarjoiltiin osallistujille talon puolesta. 

Yksi varmasti hienoimpia muistoja Irlannista tulee olemaan nämä kinkerit. Aitoa oikeaa Irlantia parhaimmillaan.

Koristeet alkoivat jo ulko-ovelta

Kakku, leivokset ja itse kunniavieras hetkeä ennen juhlahumua

Myrskyisään loppuviikkoon mahtui irlantilainen pubi-ilta, portugalilainen kulinaristi-ilta, paikallisesta terveysruokakaupasta löytyneen ruisleivän ja Panda-lakun avulla toteutettu koti-ikävän ehkäisy-ilta, yliopiston liikuntakeskuksella huhkittu kesäkuntoon 2011-ilta sekä kämppäkaverin kanssa vietetty leppoisa elokuva-ilta. (The Notebook. Aina vain uudestaan!) Varsin onnistunut viikko siis takana.

Viikon ainoana pienenä miinustekijänä on pakko mainita yksi sporttipala lisää. Super Bowl. Irlannin aikaa varhain aamuyöllä. Talossa, jonka asukkaista arviolta 50% on amerikkalaisia. Äänekkäitä ja intohimoisia jalkapallofani-sellaisia. Kun yhtälöön lisätään seuraavana aamuna herätys kello 05.00 12 tunnin työharjoittelupäivää varten, on pinna vähän tiukalla. Laskin tuhanteen, muistelin maailmanmestaruutta 1995 ja laitoin kellon soimaan viisi minuuttia myöhemmin. Nukahdin puoli neljältä.

Nyt siis paremmilla yöunilla seuraavaa harkkapäivää kohden, raporttia uudesta työharjoittelupaikasta tulee vähän virkeämmällä päällä ajateltuna kunhan aikaa taas kaikelta puuhastelulta liikenee. Mysky on viimein vaiennut ja nyt vaikenee myös kirjoittaja, hyvää yötä Suomi!