Irlan-dirlan-daa

Irlantilaiset suhtautuvat elämää suuremmalla intohimolla kolmeen asiaan. Kahta ensimmäistä voi juoda ja kolmas on musiikki.

Avauslauseen takana on vierailu Dublinissa, jossa vietimme 16 (+/-3 tjsp)-henkisellä porukalla mahtavat kolme päivää. Nähtävää ja tehtävää Irlannin pääkaupungissa oli aivan mahdottoman paljon, mutta päällimmäiseksi viikolopusta jäi mieleen mieletön määrä mielettömän hyvää musiikkia. Kaupunki oli täpösellään kaduilla soittavia muusikoita ja bändejä ja pubeista tulvi irlantilaisen musiikin säveliä levysoitinten ja lukuisten live-esiintyjien toimesta viihdyttämään sekä omia että vierasmaalaisia kulkijoita. Lisäksi satuimme hyväksi onneksemme Dubliniin TradFest-perinnemusiikkifestivaalin aikaan, joten kaupungin turistialue Tempel Bar lainehti erilaisten irlantilaista kansanmusiikkia soittavien artistien, rivitanssijoiden ja yleisen karnevaalihumun kirjavuudesta.

The Riptide Movement esiintymässä Dublinin pääkadulla.

Joutsenia iltauinnilla Dublinin keskustassa. Vastaan tuli viikonlopun aikana myös lampaita, vasikoita, kaksi vihreään frakkiin sonnustautunutta kettua, turistien kustannuksella kujeilevia sorsia sekä leprekaanijengi. (Kaikki edellä mainitut nähty selvin päin.) 

Jättiläisnainen veti oopperaa. Miehen kyvyt olivat ilmeisesti heikommat; tyytyi irvistelemään rumasti ohikulkeville lapsille.

Kulmabileet

 Rohkenen epäillä, ettei lukijakunnasta löydy ainuttakaan ihmistä, jolla ei olisi jonkinlaista käsitystä irlantilaisesta musiikista. Mikäli epäilyni kuitenkin osuu väärään, voisin kuvailla paikallista säveltaidetta parhaiten sanalla hyväntuulinen. Rento ja iloinen, muttei missään nimessä tekopirteä, meininki siivittää suurinta osaa perinteisistä lauluista. Turhaan ei tällä saarivaltiolla ole kaikkien aikojen ennätystä Euroviisujen seitsenkertaisena voittajana. Myös U2, yksi maailman tunnetuimmista bändeistä, on vihreältä saarelta lähtöisin. 

Kotimaisen folkin lisäksi Irlannissa kuumaa tavaraa ovat yhtä kaikki ulkomaiset hitit. USA ja Britannia ovat alkuperämaita paikallisten radiokanavien listahiteille siinä missä meidän Energyllä ja Voicellakin, mutta hauskinta on, että kaikki paikalliset tuntuvat osaavan ulkoa kaikkien laulujen sanat, joita radiossa soitetaan. Hauskaksi tämän tekee se, että irlantilaiset laulavat aika paljon ja että sanojen osaamisesta huolimatta kaikkia ei ole siunattu aivan merkittävällä sävelkorvan tai lauluäänen lahjalla. Ja arvatkaa mitä. Ne ei välitä siitä tipan tippaa. Tähän mennessä olen todistanut muun muassa patongintäyttäjän, kahvilan kassan, harkkapaikan talonmiehen, toimistovirkailijan ja ravintolassa naapuripöydässä istuvan teinitytön laulutaitoesityksiä taustalla soivan radion tahtiin. Ja voin kertoa, ettei mikään saa paremmalle tuulelle kuin puoliksi nuotin vierestä irlantilaisella aksentilla laulettu Ooooops! I did it again. Ihanat aidot irlantilaiset. <3 

Surkea kuvanlaatu mutta loistava bändi! M.J. O'Neill -pubi Dublinissa 29.1.2011

Street Party a'la Dublin: porukka tulvi vastapäisestä yökerhosta bailaamaan kadulla soittavan orkesterin tahtiin :D

Dublin-viikonloppuun mahtuivat myös vierailu Guinness Store House -museoon, melko suuri määrä paikallisia pubeja, Trinity Collegen historialliseen kampukseen tutustuminen, (sunnuntaiaamun pirteydellä tehty) vierailu National Museum of Archaelogyyn (nyt taisi pissiä oikeinkirjoitus?) sekä lukemattomia kilometrejä kävelyä kaupungin vanhoja taloja, kauniita siltoja, halpoja turistikrääsäkauppoja sekä näyttäviä kirkkoja ja katedraaleja ihastellen.

Guinness Storehouse. 11 €:n opiskelijahinnalla sisäänpääsy Guinnessin menestystarinan kertovaan museoon. Kierros päättyi seitsemännessä kerroksessa olevaan näköalaravintolaan, jossa vierailijoille tarjoiltiin pääsylipun hintaan sisältynyt tuoppi aitoa oikeaa Guinnessia. "There is beer and there is Guinness", mutta tästäkään huolimatta allekirjoittanut ei ole edelleenkään vakuuttunut mallasjuoman ylivoimaisuudesta. Guinness maistui ylikäyneeltä ja pohjaanpalaneelta ohrapuurolta, onneksi museo sentään oli näyttävä.

Joku kirkkokuja, nimeä en muista.

Viikonlopun päätimme teehetkeen Irlannin vanhimmassa pubissa. The Brazen Head on laittanut paikallisten suut messingille tarjoilemalla helpotusta nälkään, janoon ja kylmyyteen jo kunnioitettavien 813 vuoden ajan. Ja livemusiikin tahtiin tietenkin.

Kolmetuntisella bussimatkalla Dublinista Corkiin yllätin itseni erään mielenkiintoisen ajatuksen seurasta. Mietin, miten mukavaa on palata kotiin. Suomen sijasta koti tarkoitti Corkissa olevaa opiskelija-asuntoa. Kuinka nopeasti on terveellistä sopeutua uuteen asuinpaikkaan ja -maahan? Olen viettänyt Irlannissa nyt kuukauden päivät. 744 tuntia. 44 640 minuuttia. 2 678 400 silmänräpäystä ulkomaan vaihdossa. Olenko nauttinut niistä jokaisesta - onko paavi katolilainen?

Osaan avata pikkuruisen keittiömme tiskialtaan kuumavesihanan ilman, että puoli asuntoa lainehtii yliroiskuneesta vedestä. Pystyn juomaan viisi kupillista teetä kahdeksan tunnin työvuoron aikana (kun nainen sanoo irlantilaisessa teepöydässä no, se tarkoittaa yes). Muistan kääntää kylpyhuoneen vedenlämmittimen ajastimen päälle jo ennen lenkille lähtemistä. Lukot, vesihanat, valokatkaisijat ja ovenkahvat aukeavat pääasiassa ensiyrittämällä siitäkin huolimatta, että ne kaikki toimivat meidän vinkkelistä katsottuna väärään suuntaan.

Tiedän, että ruokakauppojen kylmähyllyissä olevissa huuhteluainepulloissa ei ole huuhteluainetta vaan maitoa, ettei wooshör ole pesukone vaan vettä, ja että mifiisafiisin tarkoittaa, että jalkoja palelee. Osaan laulaa Galway Girlin melkein ulkoa, hahmotan kaupunginosien sijoittumisen Corkin kartalle joten kuten ja muistan, missä niistä en saa liikkua itsekseni.

Arvioin suhdettani uuteen kulttuuriin myös kriittisesti. Pullalta maistuva ja kuitupitoisuudeltaan HK:n sinisellekin häviävä leipä tulee korvista ulos. Tahtoisin pitää irlantilaisille luentosarjan, johon kuuluisi sessio rakennusarkkitehtuurista käyttäen materiaaleja, joiden kyky pitää lämmin sisällä ja kylmä ulkona on kuin parempi kuin rei'itetyn luentolehtiön. Tahtoisin kertoa, ettei ole kauhean korrektia oksentaa jalkakäytävälle kymmenen metrin välein ja että koirat voi viedä tarpeilleen asfaltin sijasta nurmikolle. Voisin läksyttää maan hallitusta löperöstä ja kaksinaismoralistisesta ympäristöpolitiikasta. Muovipussit on Irlannissa kiellettyä tavaraa, mutta lasiset marmelaadipurkit, metalliset limsatölkit, muoviset aterimet ja suolalla ja rasvalla kyllästetyt kouluruuan tähteet saa heittää surutta samaan roskakoriin. Ja vaikka kaikki edellä mainitut lajittelisikin erikseen, paikallinen jätehuolto kippaa koko roskan joka tapauksessa samaan konttiin ja tyhjentää saaliin kaikesta päätellen Knockaheenyn (yksi niistä kielletyistä yksin liikkumisalueista) lähiön leikkikentille.

Olen käynyt lävitse kulttuurishokin vaiheet ja olo alkaa olla äsken mainituista epäkohdista huolimatta irlantilaisen ja erasmuslaisen elämänmenon taajuudella. Kampuksella ja kaupungilla tulee vastaan joka päivä enemmän ja enemmän tuttuja kasvoja, joista suurimman osan pystyn yhdistämään nimeen, jonka lausuminen ei tuota enää niin paljoa hankaluuksia. Käytän asioilla käydessäni sanoja cheers ja thanks a million jenkkisarjoista opittujen fraasien sijaan. Odotan innolla ystävien vierailuja, jotta pääsen ylpeänä esittelemään kaunista, kotoisaa ja epäkohdistaan huolimatta kehityskelpoista kotikaupunkiani muillekin. 

Kotikatu Copley's Street

Ja liikenteessä olen muuten edelleen täysi läppä.

Hapoilla, monessakin mielessä

Tiedättehän tunteen, joka valtaa isojen sukujuhlien jälkeen. Se suhteellisen onnellinen, mutta lopen uupunut fiilis, johon pääsyyllisiä ovat kaikki viisikymmentä isotätiä ja kummin kaimaa, jotka eivät päivän mittaan halunneet tietää sinusta mitään muuta kuin kaiken. Kenenkäs tyttöjä (tai, jos haastattelijaksi sattuu suvun vitsiniekka, niin poikia) sitä ollaan, missäs sitä opiskellaan ja montakos niitä potentiaalisia sulhasehdokkaita on jo olemassa. Hetket, joina persoonasi määritellään sekunnin kymmenesosassa Rauhan ja Kalevin vanhimman esikoiseksi ("on muuten äitinsä näköä"), joka opiskelee hoitoalaa ("no eipähän ainakaan työttömyys uhkaa") ja joka ei vielä ole naimisissa ("minun nuoruudessani 21-vuotiaalta neiti-ihmiseltä alettiin periä vanhanpiian veroa"). Jokainen meistä on elänyt kellonlyömiä, joina olisi enemmän kuin iloinen kaulassa riippuvasta kartonkiliuskasta, johon on painettu kopio sekä syntymätodistuksesta että seurakunnan virkatodistuksesta että viimeisimmästä koulutodistuksesta. Kääntöpuolella voisi olla painettuna kirjaimet M Y K K Ä.

Ulkomaan vaihdossa tilanne on hieman verrattavissa loppumattomaan sukukokoukseen. Lukukauden ensimmäiset päivät vietetään tutustuen omaan pöytäkuntaan. Solukämpissä, luentosaleissa ja opiskelijakahviloissa jaetaan elämäntarinoita sekä lähitulevaisuuden suunnitelmia ja kauppa sosialisoitumisesta uudessa ympäristössä käy kuumana kuin kaatumisuhan alla kytevässä pörssitalossa. Eihän kukaan halua jäädä yksin. Syntyy parivaljakoita, kolmen-neljän hengen porukoita ja viisikkojoukkoja, jotka jakavat paitsi yhteisen jääkaapin, opiskelualan tai mieltymyksen vastapaahdettuihin hondurasilaisiin kahvipapuihin, myös tilanteen yksinäisyydestä upouudessa ympäristössä.

Pienistä puroista syntyy jokia. Parit ja porukat sisältävät aina sen jonkun, joka tuntee jonkun toisen, jonka kanssa on vaihtanut facebook-tilejä lentokentän turvatarkastusjonossa, puhelinnumeroita orientaatiopäivässä tai ylimääräisiä paistinpannuja opiskelija-asuntolan käytävässä. Näin myös ne, jotka eivät tunne vielä ketään, tutustuvat niihin toisiin, jotka tuntevat taas jonkun toisen. Ollaan keskellä pikkuporukoiden ryhmäytymistä: yhteisiä illanviettoja, ryhmämatkoja ja yleisötapahtumia, joiden lopputulemana muodostuu suurempi yhtenäinen joukko. Yhteinen nimttäjä melko poikkeuksetta on uusi ja ihmeellinen maa ja kulttuuri.

Joukossa kasvaa pikkuhiljaa omia sisäpiirivitsejä, lempinimiä, yhteisiä kokemuksia ja suunnitelmia. Kokoonpano elää, laajenee ja supistuu uusien tuttavuuksien ja kaverin kavereiden tullessa mukaan ja toisten jäädessä pois, mutta väistämätöntä on se, että pääosalle porukkaa on löytynyt eräänlainen kotipesä, turvallinen mukavuusalue. Ja se on kuulkaa vaarallinen tilanne se.

Kiistämätön fakta on, etteivät partyt ole suinkaan ohitse, vaikka mukava ja rento kaveripiiri on alkanut muodostua ja omaa paikkaa uudessa seurueessa ei tarvitse enää aktiivisesti etsiä. Mukavuusalueen ulkopuolella hääräilee nimittäin lukematon määrä uusia, vielä toistaiseksi tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa tulee olemaan tekemisissä ryhmätöissä, harkkapaikassa, retkillä, kerhoissa tai ihan muuten vaan luentojen välissä hengailtaessa. Tilanne on seuraava: olet määritellyt persoonallisuutesi kotimaahasi, opiskelualaasi ja ehkä joihinkin perhesuhteisiisi nojaten eksponentiaaliseen arvioon (se ensimmäinen kaveri + kaikki sen kaverit + kaverin kaverin kaverit) perustuen noin sata kertaa ensimmäisten vaihtoviikkojesi aikana. Olet löytänyt joukon ihmisiä, joiden kanssa dialogia voi käydä jo muistakin kuin etunimen lausumistapaan ja kotimaakliseisiin liittyvistä aiheista. Sitten yhtäkkiä huomaat "Hi, I'm X from Xland, nice to meet you" -äänilevyn alkaneen alusta. Joku on kääntänyt repeatin päälle. Osaatko kuvitella sen kartonkiliuskafiiliksen tähän kohtaan?

Ei saa käsittää väärin. Uusien ihmisten tapaaminen ja kyky käyttää small talkia kuuluu ehdottomana osana niin vaihtoon kuin vaihdon ulkopuoliseenkin elämään ja 99 prosenttia ajasta se on ihanaa. Kuinka paljon maailmankatsomusta avartaakaan tutustua toisista maista tai eri mantereilta tuleviin ihmisiin, heidän elämäntarinoihinsa ja näkemyksiinsä maailman asioista. Juuri nämä kontaktit ovat parhaita välineitä tiedonsiirrossa kulttuurista toiseen ja pyrin arvostamaan mahdollisuuttani olla osa tätä informaatioketjua suuresti -suurimpana osina päivistä. Luullakseni osaksi kulttuurishokkia kuuluu tämä pieni uupumuksen häivä siihen, ettei koskaan tiedä, tuleeko tapaamaan henkilöä, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia jopa tunnin tai pari, enää koskaan uudelleen ja missä raja small talkin ja aidon ystävystymisen välillä kulkee. Suomessa tuon veteen piirretyn viivan osaisin joten kuten vielä määritellä, mutta monikulttuurinen maasto on tehnyt tepposet ja välillä vähän eksyttää. Onneksi on siis olemassa se mukavuusalue, jolle välillä palata huilaamaan ja jonne tarvittaessa opastaa ne uudetkin tuttavuudet.

                   * * * * * *

Viime perjantaina kauan odotettu ensikosketus nappulakengillä irlantilaiseen maaperään kävi viimein toteen. Osallistuimme kaveriporukassa kokoamallamme Erasmus Ladies -tiimillä International Students' Soccer Tournament -tapahtumaan, ainoana naisjoukkueena ja loistavalla menestyksellä. Melkein voitimme kaikki ottelut (huomaa sanajärjestyksen merkitys). Osa poikien joukkueista otti yllätykseksemme pelit aika tosissaan, mikä tietenkin tarkoitti pataan lady-tiimille melko roimin lukemin, mutta pelaamisen riemu ja huikea yhteishenki oli päivän ehdottomasti paras anti. Varsinaisen turnauksen päätteeksi haastoimme Erasmuksen miespuolisista kavereista kootun joukkueen ystävyysotteluun, ja ilta päättyi yhteisiin after gameihin, kuinka ollakkaan, minifinlandiaksi ristimässäni Raisan ja Jonnan asunnossa (sama paikka, jossa kokattiin lihapullia viime viikolla). Ohjelmassa oli kippis-peli, jonka säännöt eivät valjenneet minulle jostain syystä koko illan aikana (johtuen ehkä siitä, että ne muuttuivat yhä oudommiksi jokaisella pelattavalla kierroksella), livemusiikkia tyttöjen yläkerrassa asuvan muusikkopojan toimesta ja tottahan toki myös katsaus yöelämään paikallisittain. Hieno päivä numero 1.

Laetitia, Minä, Eva, Miina & Nerea, alias team Erasmus Ladies

(pieni hapotus huippukuntoisessa joukkueessamme, mutta vasta viimeisen pelin jälkeen)

Viime viikon Hieno päivä numero 2 alkoi aamuvarhain Corkin bussiasemalta. Kiitos Irlannin tiukan anniskelulain, kotiinlähtö edellisenä iltana oli koittanut koko porukalle tasan kello 02.00, ja neljän tunnin virkistävien yöunien jälkeen lähdimme freeseinä Evan kanssa puolentoista tunnin bussimatkalle Killarneyn kansallispuistoon Irlannin länsiosaan.

Killarneyn kaupunki on suosittu turistikohde, josta löytyy sopivaa hotellia ja yömajaa jokaiseen vaatimus-/vaatimattomuustasoon. Kaupungin vetonaula Killarney National Park on UNESCOn luonnonsuojelukohde (anteeksi lousy suomennos), jonka alueella elää monia harvinaisia kasveja ja eläimiä. Taustalla kohoaa Irlannin korkein vuorialue McGillycuddy's Reeks. Sää oli lauantaisen reissumme ajan aivan epätavallisen epäirlantimainen ja pienestä väsymyksestä huolimatta reissua en olisi kyllä jättänyt mistään hinnasta tekemättä, sen verran upeita maisemat kansallispuistossa olivat.

Menomatkalla Corkista Kerryyn

Killarney National Park

Ei arvaisi ensikatsomalta Irlanniksi

Hui mikä lonkero!

Aika kirkasta vettä

Satumetsä :)

Edellisen päivän futis painoi jaloissa sen verran paljon, että teimme lyhimmän mahdollisen kiepin (Killarneystä reilu kymppi) kansallispuistossa, jonka jälkeen raahauduimme takaisin bussiasemalle kotiinlähtöä odottamaan. Väsymyksen laatua kuvaa ehkä parhaiten se, että Killareyn bussiasemalla on kaksikerroksinen outlet-ostoskeskus, mutta siellä kiertelyn sijaan valitsimme jalkojen lepuuttamisen aseman jakkaroilla bussin lähtöön saakka. Lauantai-iltojen kiroukseksi on käymässä liian aktiiviset perjantaipäivät, sillä jo toistamiseen menin viikon parhaana bileiltana nukkumaan jo ennen iltayhdeksää... Ei välttämättä mikään huono tapa opeteltavaksi.

Sunnuntaina lihakset huusivat huolellisista venyttelyistä huolimatta hoosiannaa, mutta päätin silti lähteä kokeilemaan josko tuska lähtisi sillä, millä se on tullutkin. Hieno päivä numero 3 eli Mountaineering Clubin tämän kertainen sunnuntairetki suuntautui niin ikään Kerryn maakuntaan The Paps (=the boobs, nimetty maaston pinnanmuotojen mukaan) -vuorille, jotka huipullaan yltävät samoihin metrilukemiin Ylläksen kanssa. Alumatka oli hieman kangertelevaa osaksi kipeiden reisien ja osaksi sankan sumun vuoksi, mutta kaikki vaivat kyllä unohtuivat siinä sekunnissa kun saavutimme matalalla roikkuvien pilvien yläreunan ja koko maailma aukeni valkoisena auringonpaisteisena valona silmänkantamattomiin. Sanat eivät riitä kuvaamaan, siispä muutamia kuvia.

Sankassa sumussa noustiin

Pilvien korkeudella

...ja viimein pilvien yläpuolella

Valokuvan paikka!

Ei varmaan tarvitse erikseen selventää, minne vaellus lopulta päättyi :) Matkaa reitille tuli yhteensä 12 kilometriä, mutta maaston muodosta kertoo ehkä jotain se, että aikaa noihin kilometreihin käytettiin yhteensä kuutisen tuntia. Mainio tapa viettää leppoisa sunnuntaipäivä.

Uusi työharkka alkoi tänään Inniscarraig Day Centressä. Paikka on avopalveluperiaatteella toimiva päiväkeskus mielenterveyskuntoutujille ja henkilökunnan toimenkuva edelliseen harkkaan verrattuna osapuilleen päinvastainen. Hoitajien tehtävänä on lähinnä olla paikalla, jos joku sattuu tarvitsemaan keskusteluapua nimenomaan ammattilaisen kanssa, pääasiassa toiminta perustuu osallistujien omalle aktiivisuudelle ja mielenkiinnon kohteille. Tulevien kahden viikon ohjelmassa on mm. taideterapiaa, rentoutustuokioita, ruuanlaittoa ja maaseuturetkiä. Oman ohjelmani kohdalla ensimmäisen päivän helppous miltei nolottaa. Päivä alkoi parin tunnin mittaista rentoutus-cd:tä asiakkaiden kanssa kuunnellen (myönnän, taisin piipahtaa unten mailla), tätä seurasi kahden tunnin lounastauko (paikalliset ottavat ruokailusta kyllä kaiken irti, tästä lisää jatkossa) sekä leppoisa autoajelu Corkin maaseutukylissä ja ähkyannos porkkanakakkua taukokuppilassa. Melkoista terapiaa alkuviikkojen shokkihoidon jälkeen.

Ai niin. Päiväkeskukseen on varattu OMA työhuone tietokoneineen ja nettiyhteyksineen, vain ja ainoastaan OPISKELIJOIDEN käyttöä varten. Ovessa oli tänä aamuna tällainen lappu:

Joo myönnän. Menee niin hyvin että melkein hapottaa.

  

Korkean paikan leirillä

Kahdeksannentoista vaihtopäiväni blogipäivityksen ensimmäinen kappale on omistettu itseoikeutetusti Sukika Ringeten tytöille, jotka viime lauantaina veivät hallitsevan sarjamestari KaPa-51:n maitokaakaolle kaikilla lisukkeilla mahtavin 5-3 lukemin. Rutkasti onnea ja terveisiä murut, tällä menolla kuulkaa finaaleissa nähdään! <3

Sitten pääuutisista muihin aiheisiin.

Syystä tai toisesta kirjastot ovat matkustaessani aina lyhyen must see -listani kärkipäässä, eikä Cork ole tästä poikkeus. UCC:n kirjastosta on löytynyt yhtä sun toista mielenkiintoista lainattavaa sekä kirjallisuuden että elokuvien muodossa ja viime viikonloppu alkoikin perjantaina leppoisasti hyvän kirjan, maittavan aamupalan ja pehmeän sängyn mainiolla kolminaisuudella.

Perjantai-iltana kokoonnuimme erasmus-vaihtareiden ynnä muutamien USA:laisten kanssa viettämään iltaa yhden suomalaistytöistä luokse lähelle yliopistoa. Kevätlukukaudella aloittaneiden vaihtareiden keskuudessa on riehunut melko massiivinen flunssa-aalto heti koulun alusta saakka ja yksi jos toinenkin vieraista saapui paikalle tuhti nenäliinavarasto mukanaan. Innokkain juhlija suunnitteli tulevansa mukaan illanviettoon vaikka kuumemittari näyttikin vielä yli 37:ää, mutta muiden osallistujien suostuttelun jälkeen kaveri malttoi jäädä kotiin paranemaan ja toistaiseksi terveenä säilyneet osallistujat välttyivät ainakin tämän illan osalta nuhakuume-tartunnalta. En tiedä, tuliko omalta osaltani sairastettua kaikki mahdolliset pöpöt pois alta viime syksyn aikana, sillä kaikeksi onneksi itse olen säilynyt vielä aika terveenä ja hyvävointisena. Jotain hyvää on siis viimein nähtävissä syystalven parin kuukauden sairaslomaputkessa :) Pubikierros jäi näiden bileiden päätteeksi tekemättä, sillä kämppäkaverini alkoi loppuillasta kärsiä flunssaoireista ja toisten lähtiessä vielä kaupungille juhlimaan, suuntasimme me unten maille. Ihan hyvä päätös välillä myös vähän huilata.

Touhua ja tohinaa jäljellä olevaan viikonloppuun sitten mahtuikin. Sateisen lauantain kunniaksi pidimme kämppikseni kanssa shoppailupäivän ja katsoimme myöhemmin irlantilaisen elokuvan Goldfish Memory (mikä on muuten parhaita pitkään aikaan katsomiani leffoja, suosittelen kaikille). Kaikeksi yllätykseksi elokuvaan oli valittavissa tekstitys ainoastaan ruotsiksi, mutta yllättävän hyvin irkkuaksentti suomentui naapurimaankin kielellä. 

Lauantaiehtoon rauhallinen iltauni järkkyi hitusen, kun havahduin puoliunesta siihen, että joku rymisteli ulko-ovesta asuntoomme sisään. Säikähdyksen jälkeen lähdin yöpukusillani tarkistamaan, mistä oikein on kysymys ja vastaukseksi tähän osoittautui eteiseen ilmestynyt vuokraemäntämme amerikkalaisen vaihtarin ja hänen matkalaukkunsa kanssa. Tytön omassa kämpässä oli sattunut ilmeisesti jonkinlainen vesivahinko ja sen korjaamisen ajaksi hän muuttaisi väliaikaisesti meidän kämppämme vapaaseen huoneeseen asumaan. Tähän mennessä amerikaanoa ei paljoa ole näkynyt, mutta kuulunut on sitäkin enemmän; huonesijoittelu asunnossamme on sellainen, että amerikkalaisen tytön huone jää keittiön ja kämppikseni huoneiden väliin ja jokainen pihahdus tästä keskihuoneesta kuuluu asunnon kaikkiin kolkkiin. Hassuinta on, että minun ja Evan huoneet ovat niin ikään seinäkkäin, mutta musiikki, elokuvat, puhe tai huuto (testattiin, kuuluuko) eivät juuri välillämme olevaa seinää läpäise. Toisin on tämän keskimmäisen huoneen seinien suhteen. Kämppäkaverini on saanut nauttia mannerten välisen aikaeron luomista kommunikointiolosuhteista nyt kolmen yön ajan ja jatkoa ilmeisesti on luvassa toistaiseksi määrittelemättömäksi ajanjaksoksi.

Sunnuntaiaamuna lähdin kokeilemaan uudelleen onneani Mountaineering Clubin suhteen. Tällä kertaa rouva fortuna osoittautui myötämieliseksi ja viime tipassa kokoontumispaikalle saapuessani kaksi pikkubussia olivat jo tupaten täynnä porukkaa valmiina (tai vähemmän valmiina, tästä kohta lisää) ulkoilupainotteiseen sunnuntaipäivään Waterfordin maakunnassa Mahon Falls -vesiputouksilla. Kuin ihmeen kaupalla sain viimeisen istumapaikan toisesta bussista ja pääsin kuin pääsinkin ihka ensimmäiselle päivävaellukselleni Irlannissa.

Bussimatka putouksille kesti reilut kaksi tuntia. Matkan varrella pysähdyimme rannikolla olevassa Youghallin pikkukaupungissa tekemässä viimehetken eväsostoksia, kylpyhuonevisiittejä ja ihastelemassa talvisen synkkänä vellovaa merta.  

Youghall, kaupunki Irlannin länsirannikolla

Perille päästyämme me vajaat 50 patikointi-intoista opiskelijaa jakaannuimme kolmeen yhtä suureen ryhmään ja lähdimme kaikki hieman eri aikaan ja eri reittejä ylittämään edessä aukeavaa - -

Hmm.. Nyt tuli vaikea paikka, en oikein keksi osuvaa nimitystä sille, minkä ylitimme. Korkeudeltaan kukkula ei täytä vuoren (>1000 m) kriteereitä eikä se missään nimessä ole myöskään tunturi, mutta sen kutsuminen pelkäksi mäeksi tai kukkulaksi kuulostaa maiseman majesteettisuutta aliarvioivalta ilmaisulta. Viis kriteereistä, sanon sitä silti vuoreksi (Waterford Countyn turistisivuilla käytetään sanaa mountain, päätös on oikeutettu). Takaisin asiaan. Lähdimme siis ylittämään edessämme aukeavaa vuorta kolmessa suunnilleen saman suuruisessa porukassa eri pisteistä ja hieman eri reittejä seuraillen. Jokaisen ryhmän mukaan lähti pari Mountaineering Clubin kokeneempaa jäsentä kartanlukijoiksi ja peränpitäjiksi, mutta aamulla käydyn pikaisen small talkin perusteella arvioisin, että vähintään puolet ihmisistä, itseni mukaan lukien, oli kerhon toiminnassa ensikertalaisia.

Mahon Falls kuvan oikeassa reunassa

Oma ryhmämme aloitti taipaleen vesiputouksien yhdistymisestä vuoren juurella muodostuneen joen varrelta. Aamupäivän kuljimme joen vartta pitkin etsien sopivaa ylityspaikkaa - rinne oli tarkoitus nousta putousten länsipuolelta, bussi taas oli jättänyt meidät niiden itäpuolelle. Joen yläjuoksua kohti reilun tunnin verran kuljettuamme löytyi riittävä määrä toisistaan hyppäämisetäisyydellä olevia kiviä ja pääsimme ylittämään vuoristopuron suurin piirtein kuivin jaloin. (Tästäkin lisää myöhemmin.)

Mahon River

Ylityspaikkaa etsimässä

Hyp-hyp-hyp

Joen ylittämisen jälkeen alkoi patikoinnin vaativin osuus -paikoittain lähes pystysuoran vuorenrinteen kipuaminen. Jalkojen tuskaillessa maitohappojen partaalla kävi mielessä yhdet jos toisetkin kesätreenit Kyöpelin rappusia hyppiessä ja hyvä pohjakunto oli aika välttämättömyys joukon johtajien kintereillä pysymiseksi. Jäätävä lihaskuntotreeni, mutta huipulle päästessä työ kyllä palkittiin!

Puolimatkassa huipulle

Pahin vielä edessä

Kaikkien päästyä rinteen huipulle pidimme reilun puolen tunnin mittaisen lounastauon. Alkumatkasta olimme ehtineet jo tutustua jonkin verran toisiimme porukan sisällä, mutta viimeistään eväitä repusta kaivettaessa tuntemattomiksikin jääneiden reissulaisten kansalaisuus paljastui. Siinä, missä me eurooppalaiset tankkasimme hedelmiä, myslipatukoita ja muuta normaalia retkimuonaa, vetelivät porukan jenkit nutellassa uitettuja paahtoleipiään, jokaisella minipussillinen perunalastuja herkun kyytipoikana. Kukin tyylillään ja loput sitten ilman. Vähän hymyilytti :)



Viimein huipulla! :)

690 metriä merenpinnan yläpuolella

Hampurilaismaatoleranssini on tähän mennessä ollut aika korkea, mutta kiipeilyreissulla tuli kirjaimellisesti jäätävää todistetta siitä, ettei välttämättä ole ne kaikki muumit laaksossa kun puhutaan käytännöllisyydestä ja kappaleen alussa mainitun maan edustajistosta samassa yhteydessä. Paitsi, että Mountaineering Clubin verkkosivuilla julistetaan noin joka viidennessä lauseessa Irlannin sääolosuhteisiin sopivan pukeutumisen ilosanomaa, pitäisi myös järkikullan heilutella niitä pitkälahkeisia housuja ja ulkoilutakkia silmien edessä kun tiedossa on 7 tunnin yhtämittainen ulkoilureissu muutaman celsius-asteen lämpötilassa. Ei ilmeisesti heiluttele kuitenkaan kaikilla. Jo aamuvarhaisella ihmettelin joidenkin jenkkityttöjen kepoista pukeutumista (yöllä lämpötila oli ollut pakkasen puolella), mutta arvelin heidän ilman muuta pukevan sopivammat varusteet päälleen viimeistään kun pääsemme retkikohteeseen perille. No, siellä perillä selvisi, ettei kenelläkään heistä ollut minkäänlaisia vaihtovarusteita mukana, tyytyväisenä porukka pakkasi ipodeja ja niitä nutellaleipiä verkkatakkien povitaskuihin iho varmasti jo valmiiksi kananlihalla. Juotavaahan ei tuollaisella kepeällä päiväkävelyllä vuoristossa tietenkään tarvitse olla mukana. Lounastauolla eräs Iowan osavaltiosta kotoisin oleva poika kertoili, kuinka heidän kotipuolessaan patikoimaan lähteminen tarkoittaa mökin vuokraamista järven rannalta, sinne autolla ajamista, pleikkarin ja tietokoneen autosta mökkiin kantamista ja sitten ollaan hiking kun illalla paistetaan vaahtokarkit nuotion ääressä.

En millään lailla liputa myöskään välineurheilun puolesta, mutta Suomessa koko lyhyen elämäni asuneena osaan sen verran arvostaa omaa mukavuuttani, että hyvät kengät ja lämpimät vaatteet ovat ulkoiltaessa aika korkeassa rispektissä. Vedenpitävät jalkineet tulivat todella tarpeeseen joen ylityksessä ja soisessa maastossa käveltäessä, enkä huipulle päästyämme fleece-takkia välikerroksen päälle vetäessäni voinut olla ajattelematta sitä tyttöä, joka lähti vuorelle jalkapalloshortseissa, t-paidassa, polvipituisessa untuvatakissa ja lenkkareissa. Kohtuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että saman reitin ryhmänsä kanssa hän loppujen lopuksi oli kiertänyt. On voinut olla vähän vilu matkalla.

Irlannissa toiminta kuin toiminta tuntuu päätyvän aina lopulta paikalliseen pubiin, niin myös sunnuntaipatikointimme. Ensimmäinen pysähdys kotimatkalla tehtiin jo Youghallissa, missä aikaa oli lämpimän keiton ja juoman nauttimisen verran. Tämän jälkeen matka jatkui takaisin Corkiin ja ilta oli ehtinyt jo pitkälle, kun väsynyt, mutta hyväntuulinen porukkamme suunnisti kerhon vetäjien johdolla vielä yhteen kotikaupungin julkisista olohuoneista. Tarjolla oli laatuaikaa päivän aikana tavattujen uusien tuttavuuksien kanssa, sekä yllättäen jälleen pitsaa yliopiston piikkiin. Tätä tapaa voisi alkaa edistämään myös Suomessa :)

Asia, jonka Suomesta taas voisi tuoda Irlantiin, on liikennekasvatus. Paikallisten kansakoulujen (national school) musiikkitunneilla on jäänyt Lasten liikennelaulusta todennököisesti muutama olennainen säkeistö lallattamatta ja pääpaino tuntuu olevan vain avaussanoilla "Valppain mielin muista sä aina". Kiitettävästi paikalliset tämän ensimmäisen säkeen muistavatkin, siinä määrin valppain mielin jalankulkijat ylittevät katuja päin punaisia ja puikkelehtivat autojen seassa suomalaisen silmin katsottuna terveyttään uhmaten. Tähän yhteyteen pitää muuten lisätä tänään oppimani uusi termi lollipop lady. Sana tarkoittaa alakoulujen edustoilla huomioliivi päällä päivystäviä liikenteenohjaajia, jotka pysäyttävät tikkarin näköisellä kannettavalla liikennemerkillä ohi ajavan liikenteen koululaisten tienylityksen ajaksi. Paljastan, ettei käynyt ensimmäisenä tuollainen suomennos mielessä.

Työharjoittelussa olen päässyt kokemaan paikallisen liikenteen myös henkilöautosta käsin, mikä on myös ollut avartava kokemus paitsi maantieteellisestä, myös behavioralistisesta näkökulmasta. Liikenne ei ole yhtä sekasortoista kuin etelä-euroopassa, yhtä korruptoitunutta kuin aasiassa eikä yhtä vilkasta kuin Yhdysvalloissa, mutta vissi ero siinä Pohjoismaihin verrattuna silti on. Hallittu kaaos, jonka koheesiona toimii irlantilaisten päättäväisyys, mutta samalla toisten huomioon ottaminen ja kohteliaisuus, voisi etupenkiltä käsin havainnoituna olla osuva määritelmä tälle uniikilta vaikuttavalle systeemille. Liikennesäännöt ja etuajo-oikeudet elävät sen mukaan, kuka vilkuttaa ja hymyilee innokkaimmin, kenellä on suurin lapsijoukko talutettavana tai - harvoin, mutta säännöllisesti - kenen kaasujalka on nopein. Irlantilaisille liikennevalo on aina vihreä. 



Kolmas vaihtoviikko käynnistyi jälleen työharjoittelussa, paikka on edelleen mukava ja jo nyt vähän harmittaa, että sijoitukseni siellä kestää vain kaksi viikkoa. Tätä kirjoittaessani loppuarviointi häämöttää jo seuraavana päivänä ja hieman haikea mieli jää seuraavaan paikkaan siirtyessäni. Kaikki Home Based Crisis Teamissa ovat kuitenkin vakuutelleet, että myös seuraava harkkapaikkani on oikein mukava ja mielenkiintoinen yksikkö ja luotan tähän. Ensi maanantaina sitten nähdään käytännössä.

En tiedä, olenko jo aiemmin maininnut mitään siitä poikkeuksellisesta tilanteesta, että me suomalaiset olemme aika hyvin edustettuina tämän lukukauden erasmus-vaihdossa. Porukasta löytyy itseni mukaan lukien kokonaiset neljä kappaletta täyttä suomalaista naisenergiaa ja tästä innostuneina järjestimme tiistaina pienen gourmet-näytöksen muille erasmus-vaihtareille. Kolme kiloa käsin tehtyjä lihapullia, monta monta pellillistä itse pilkottuja lohkoperunoita sekä kattilallinen ruskeaa kastiketta ja paistinpannullinen (astiat loppuivat vähän kesken) salaattia upposivat uusiin tuttavuuksiin kiitettävällä ruokahalulla ja näin tuli liputettua kotimaan ruokakulttuurin puolesta kansainvälisillä vesillä. Tie nälkäisten opiskelijoiden sydämiin tosiaankin käy vatsan kautta. Nyt odotellaan sitten innolla kutsua vastavierailulle vaikkapa espanjalaiseen illallispöytään :)

Suurtalouskeittiö a'la Jonna, Raisa, Miina ja Satu

Olen aivan hyper-iloinen siitä, että näinkin lyhyessä ajassa on löytynyt niin paljon uusia tuttavuuksia. Se yhteinen tilanne vieraassa maassa toimii yllättävän hyvänä yhdistävänä tekijänä ja tutustuminen on helppoa, kun avaavana repliikkinä voi aina käyttää jotain kouluun, jomman kumman osapuolen kotimaahan tai irlantilaisen kulttuurin ihmeellisyyksiin liittyvää kommenttia. Matkailu sekä avartaa että yhdistää ja vaihdon aikana tulee taatusti tutustuttua täysin erilaisiin ihmisiin, kuin joiden kanssa kotona viettäisi aikaa. Pienen pieni ikävä perhettä ja ystäviä on silti silloin tällöin pilkahtanut taustalla. Kaikki on kuitenkin edelleen melko uutta ja energian kuluessa asioiden ihmettelyyn, tarkkailuun ja toimintatapojen opetteluun, aikaa tai voimia ikävöimiselle ei onneksi paljoa jää. Hyvä niin, sillä täällä on kivaa :) Terveisiä kotiin <3

Kulttuurihypnoosi, part 1

Kymmenen päivää Irlannissa ja pieni tuntuma Corkilaiseen kulttuuriin hyppysissä. Tänään luennolla opitun uuden sanan (universalize) vuoksi ohjelmassa tänään aluksi Satu Yleistää.

Street wear by Cork: Adidaksen ulkoilupuku. Kaikissa väreissä ja malleissa, mielellään samanväriset kolme raitaa sekä takissa että housuissa. Sopii kaupungille, kouluun, pubiin ja klubiin. Voi yhdistää ylä- ja alaosia samasta tai eri mallistosta, myös eri vaatekategoriat kelpaavat. Tuulitakki on mainio yhdistelmä hameen ja legginssien kanssa, niin etiketin kuin käytännöllisyydenkin näkökulmasta. On oikeasti mahtavaa, että tuulihousuissa ja sateen kestävässä takissa voi hiihdellä sekä kampuksella että kaupungilla tuntematta itseään alipukeutuneeksi. Irkut on aika rentoa jengiä.

Corkin yöhön -less is more! Pukukoodi: osta minimekko. Lyhennä helmaa 10 senttimetriä. Yltääkö helma vesirajaan? Lyhennä varmuuden vuoksi vielä vähän. Mikä mekon helmasta vähennetään, se kenkien korkoihin lisättäköön: pukeudu stilettoihin. Housuja ei välttämättä tarvita, mutta jos ehdottomasti haluat silti pukeutua niihin, suositeltavaa on käyttää läpinäkyviä kiiltäviä sukkahousuja. Myös stay upit luetaan housukategoriaan kuuluviksi. Nollan kieppeillä heiluvaa tammikuisen Irlannin yöilmaa ei tarvitse huomioida juhlapukeutumisessa, korkokengillä juokseminen paikasta A paikkaan B muuntaa liike-energian mukavasti lämpöenergiaksi. Miespuoliset voivat edelleen pukeutua halutessaan verkkapukuun.

Kenkiä ei riisuta kuin sänkyyn mentäessä. Kotona ulkoilujalkineet voi vaihtaa sisätossuihin, tärkeintä on, että jaloissa on jotain, joissa on sukkia paksummat pohjat. Huomaat sen viimeistään siinä vaiheessa, kun miinusasteinen kylpyhuoneen kaakelilattia kirpaisee jalkapohjien ihoa ensimmäisen kerran. Kyllä tulee suomalaisia villasukkia ikävä! (Onneksi mukana on kaksi paria mummon neulomaa mallistoa <3) Kokolattiamattojen likaantumisesta ei tarvitse välittää, yleensä ne ovat niin monivärisiä, etteivät pikku tahrat juuri yleisilmettä haittaa.

Ihmiset Corkissa mitä ilmeisimmin pitävät rivitaloasumista mukavimpana asumismuotona. Arvioni mukaan noin 85% kaupungin rakennuksista on eri kokoisia, värisiä ja mallisia (pääasiassa kaksikerroksisia) rivitaloja. Rivitalon ei missään tapauksessa tarvitse Irlannissa olla persoonaton asunto, oman kämpän ulkoasun voi tuunata täysin mielensä mukaisesti. On ihastuttavaa katsella, kuinka ihmiset ovat muokanneet tusinarivareiden julkisivuista persoonallisia luomuksia, suurin osa todella onnistuneesti. Tähän mennessä vastaan on tullut lukematon määrä taloja, joiden jokaisen asunnon julkisivu on maalattu erilaisella värillä ja jokainen ovi on erimallinen ja -värinen. Myös ikkunanpielet ja etupiha ovat niin ikään kustomoitu asunnon omistajan tai vuokralaisen mieltymyksien mukaisiksi. Mielenkiintoisimmissa tapauksissa joihinkin asuntoihin on rakenneltu lisäkuisteja, erkkereitä ja muita ulokkeita kotia somistamaan. Tärkeintä näyttää olevan, ettei yksikään asunto näytä samalta. Ulkoisesti tässä onkin onnistuttu, mutta yksi pikku seikka mättää.

Olen harjoittelupaikkani ansiosta siinä mielessä erittäin edullisessa asemassa, että olen päässyt tutustumaan tähän mennessä useampiin kymmeniin corkilaisiin koteihin myös ulkoseinien sisäpuolelta. Jo ensimmäisen viikon perusteella voin kertoa, että kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Pohjapiirros näissä kaksikerroksisissa rivitaloissa näyttää olevan lähes tuumalleen sama asuinalueesta tai kaupunginosasta riippumatta. Ulko-ovelta avautuvaa pientä aulaa seuraa poikkeuksetta jommalla kummalla seinustalla olohuoneen ovi, sillä vastakkaisella taas portaat asunnon yläkertaan (joka muuten irlantilaisen laskutavan mukaan on ensimmäinen kerros). Aulasta kohtisuoraan eteenpäin seuraa keittiö, jonka ulkoseinällä sijaitsevasta ovesta pääsee asuntoon kuuluvalle aidatulle takapihalle.

Huomattava osa asunnoista on myös sisustettu hätkähdyttävän yhteneväisellä maulla. Olohuoneessa on poikkeuksetta takka, joista useimmassa ei tosin ole paikkaa itse tulisijalle, vaan iloisesti räiskyvien liekkien paikalla hehkuu sähköhiillos. Seinät on suurelta osin päällystetty asukkaiden iästä riippumatta joko omien lasten, lastenlasten tai sitten muiden verisukua olevien pikkuihmisten kuvilla, yleensä näitä potretteja löytyy vähintään neljä kappaletta. Myös katolilaisuus näkyy erityisesti vanhempien ihmisten kodeissa vahvasti: Paavin muotokuvat sekä krusifiksit varastavat yleensä kunniapaikan irlantilaisessa sitting roomissa.

Vinkki tiukkapiporakennusviranomaisille sinne kotiin päin

Irlanti on yksi euroopan lapsirikkaimmista maista, sen väestöstä yli viidesosa on alle 15-vuotiaita ja vuositason syntyvyys on kasvanut vuodesta 2000 vuoteen 2009 yli 20 000 lapsella. Paitsi irlantilaisten kotien sisustuksessa, myös katukuvassa on havaittavissa, että syntyvien lasten lukumäärä on useimpiin EU-maihin verrattuna huikea. Läpinäkyvillä sadekuomuilla verhoiltuja lastenvaunuja työntäviä vahnempia näkee satavarmasti enemmän kuin koirien ulkoiluttajia. Maan väestön keski-ikä on 35 vuotta, mutta keskimääräinen odotetun eliniän ennuste hipoo silti 80 vuoden ikää. Yli tuhannen vuoden taakse yltävästä kulttuurihistoriastaan huolimatta Irlanti on väestöltään nuori maa.

Tähän saakka maassa oleskeluni aikana Irlantilaiset ovat osoittautuneet uskomattoman ystävällisiksi ihmisiksi. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että olen ulkomaalainen ja siksi saanut niin avuliasta ja taustastani kiinnostunutta kohtelua osalleni, mutta luulen, että yleisilmapiiri paikassa kuin paikassa on täällä kotimaata positiivisempi. School of Nursing and Midwiferyn esittelykierroksella professorit ja opiskelijat pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia porraskäytävissä, ihmiset juttelevat toisilleen bussissa ja kassajonoissa, kiitosta ja olehyvää tai anteeksipyyntöä ei voi esittää liian usein ja se kuuluisa, meille suomalaisille niin usein pään vaivaa aiheuttava how are you vilahtaa jokaisen uuden keskustelun avaajana. Ja mikä parasta, kysymys ei jää silkaksi retoriikaksi, vaan ne kuulumiset useimmiten myös ihan oikeasti vaihdetaan. Ensimmäisten kymmenen päivän aikana en ole vielä kertaakaan joutunut todistamaan tilannetta, jossa jollakulla hyytyisivät käytöstavat tai kohteliaisuus. Melkoinen elämys suomalaiselle, joka on ehtiny neljänä erillisenä iltana vierailla Lahden kokoisen kaupungin yöelämässä joutumatta todistamaan yhtään parisuhdekriisiä, joukkotappelua tai känniörveltäjää. Se on kuulkaa aika kokemus se :D

Kuten mikään muukaan paikka tällä maapallolla, myöskään Cork ei silti silkassa harmoniassa kylpevä lintukoto ole. Kuten edellisessä päivityksessä jo hieman aavistelin, melko vaikeita ja vakavaksi vetäviä asioita työharjoittelu on sisältänyt heti ensimmäisestä vuorosta lähtien, eikä ennen kaikkea psyykkinen vaativuus tule todennäköisesti ainakaan helpottumaan tulevien viikkojen aikana. Onneksi roolini ulkomaalaisena opiskelijana on tähän saakka ollut lähinnä kotikäyntien ja haastattelujen sivusta seuraamista ja oppimista parhailta. Edellä mainitusta tuo parhailta-kohta todellakin täyttyy. Kotihoidon kriisiryhmän kolme mielenterveyshoitajaa, joiden mukana harkan ensimmäiset kaksi viikkoa siis kuljen, ovat jokainen aivan uskomattomalla pätevyydellä ja ammatillisuudella varustettuja tyyppejä, lisäksi koko tiimi (em. hoitajat, psykiatrit, psykologit, sosiaalityöntekijä ja toimintaterapeutti) on mahtavilla ohjaus- ja vuorovaikutustaidoilla sekä hyvällä huumorintajulla siunattu porukka. Harjoittelusta hengissä selviäminen hyvillä mielin on mainioiden ohjaajien ansiosta siis aivan todennäköinen tavoite :)

Corkin kaupungin pohjoisosan kotihoidon kriisityöryhmä toimii alueen mielenterveys- ja päihdehoidon asiakkaiden akuuttitapauksissa. Asiakaskunta on erittäin kirjavaa; työntekijöiden ammattitaito kattaa koko mielenterveysongelmien kirjon masennuksesta psykooseihin sekä päihdepuolella yliannostuksista alkoholivieroitukseen. Jo viikon perusteella voin vakuuttaa, että ainuttakaan tylsää tai samanlaista päivää ei tässä yksikössä taatusti ole. Työnkuvaan kuuluu erilaisia asiakaskäyntejä, arviointeja, kokouksia ja yhteistyötä alueen muiden terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Pääpaino on asiakkaiden tukemisessa kriisitilanteessa ja hyvät kuuntelu- ja keskustelutaidot ovat koko työn ehdoton a ja o. Hoitosuhde kestää kahdesta kuuteen viikkoa, jonka aikana asiakkaalle etsitään juuri tämän tilannetta parhaiten tukeva jatkohoitomuoto tai -paikka ja koko toiminnan tavoiteena on ehkäistä mahdollisimman tehokkaasti asiakkaiden laitoshoitojaksoja. En ole varma, onko Suomessa olevaa vastaavaa järjestelmää, mutta ainakin Irlannissa panostetaan koko maan laajuisesti nimenomaan avohoidossa tapahtuvaan mielenterveys- ja päihdetyöhön.

Muuta kaupunkia keskimääräisesti köyhempi ja sosiaalisesti syrjäytyneempi Corkin pohjoisosa on aluetta, jolla liikkumisesta niin yksin, kaksin kuin kolmisinkin ja sekä valoisan että pimeän aikaan, sain useita varoituksia jo ennen harjoittelun alkamista. Syrjäytyneisyys kaikkine lieveilmiöineen näkyy pohjoiskukkuloiden ympäristön uskomattomalla epäsiisteydellä - vain muutamien kilometrien päässä kaupungin siististä keskustasta on alueita, joita paikalliset näkyvät käyttävän lähinnä yleisinä kaatopaikkoina. Ensimmäistä kertaa yhdessä rähjäisimmistä kaupunginosista vieraillessamme ihastelin auton ikkunasta matkan päästä liikenneympyrään sijoitettua, mielestäni jotain nykytaiteen suuntauksista edustavaa monumenttia, mutta lähempää tarkasteltuna huomasin "taideteoksen" olevan keskelle roundabouttia hylätty paloiksi revitty nahkasohva.. Alueella ilmenee aika ajoin joukkotappeluita ja muita järjestyshäiriöitä ryöstöistä autojen polttamiseen, joten nyt ja tulevaisuudessa Corkiin matkustavia voisin harkkapaikan työntekijöiden sanoin neuvoa pysyttelemään turvallisen välimatkan päässä etenkin ilta- ja yöaikaan.

Kotisairaanhoidon työntekijöillä on todella tarkat suositukset, minne ja miten auto kannattaa pysäköidä turvallisuuden maksimoimiseksi ja kävelymatkat pyritään minimoimaan vain pakollisiin siirtymisiin autosta asiakkaan kotiin ja takaisin. Erilaiset turvatoimenpiteet ja varmistukset tiimin sisällä rauhoittavat mieltä, mutta niistä huolimatta (tai sitten juuri niistä johtuen) olo on aikalailla varuillaan oleva tietyissä osissa kaupunkia liikuttaessa. Kotikäyntejä tehdään onneksi vain päiväsaikaan ja työpaikan päämajana toimivalla toimistolla päivystävällä työntekijällä on jatkuvasti käsillä aikataulu ja tarkat osoitteet siitä, missä työntekijät milläkin minuutilla ovat käymässä. On todella hienoa, että työntekijöiden turvallisuuteen on panostettu näin paljon ja jokainen yksikön hoitajista ja lääkäreistä tuntui kysellessäni olevan erittäin tyytyväinen työolosuhteisiin.

Työviikko tätä lystiä siis takana ja toinen edessä, sen jälkeen uusia tuulia hieman erilaisesta työympäristöstä tiedossa.

Toisen Cork-viikkoni aikana olen ehtinyt työharjoittelun lomassa osallistua myös parille luennolle. Pitkien pähkäilyjen päätteeksi otin viiden creditin (= viiden opintopisteen) arvoisen Irlannin ja Walesin runouden historiaan perehtyvän Early Celtic Lyric Poetry -kurssin. Hyvältä kuulostavia kurssivaihtoehtoja oli karsimisenkin jälkeen miltei kymmenen, mutta tärkeimmät kriteerit juuri tälle valinnalle olivat 1. Irlannin kulttuurihistoriaan tutustuminen, 2. aikataulujen sopiminen harjoitteluun ja 3. jotain ehdottomasti ajatukset mielenterveys- ja päihdetyöstä pois vievää toimintaa. Kahden ensimmäisen luennon jälkeen olen sitä mieltä, että nappiin tuli valittua. Kurssin historiapainotteiset teemat sopivat erinomaisesti mielenkiinnonkohteisiini ja lukeminen on tietenkin aina plussaa. Erikoissanastoa useista erilaisista konteksteista tulee opiskeltua ihan uudella motivaatiolla, lisäksi kurssin opettajalla on esiintymistaidot todellakin hanskassa ja on mielenkiintoista päästä kokemaan omakohtaisesti paikallista opiskelukulttuuria edes niiden viiden opintopisteen verran.

Kampus tuntuu vain kaunistuvan ja kaunistuvan joka kerran kun siellä vierailen. Rakennusten välissä on paljon hyvin hoidettuja puistoalueita ja kampusauleen läpi virtaa pieni joki. Arkkitehtuuriin on kiinnitetty paljon huomiota, Suomesta tuttuja 70-luvun hirvityksiä olen tähän mennessä löytänyt vain yhden kappaleen luonnontieteen laitokselta. Kampuskierroksen viime viikon alussa pitänyt opas epäili, että rakennus on aikoinaan pystytetty nurin päin ja siitä sen epäesteettisyys, kukaan ei kuulemma kykenisi pelkkää luovuutta käyttäen suunnittelemaan niin vastenmielistä pytinkiä. Yhdyn hänen mielipiteeseensä, enkä tehoturistin valokuvausvimmasta huolimatta voinut ottaa edes yhtään valokuvaa tästä hirvityksestä :D

Yksi Lee-joen kanavista virtaa UCC:n kampusalueen läpi

Main buildingin itäsiipi

UCC:n taidegalleria

Portaikko päärakennuksessa

Kirjastorakennus (vasemmalla puiden takana) ja West Wing

Student Center, joku random-talo ja kampuksen kappeli. Punaisesta tiilestä rakennettu uloke Student Centren päädyssä on toinen kampuksen pubeista.

O'Rahilly Building

Opiskelijaelämää on kaupungilla tarjolla viikon jokaisena päivänä ja eilen piipahdimmekin kämppäkaverini kanssa kielten laitoksen (ainakin luulen niin?) järjestämissä bileissä Door51-nimisessä pubissa. Tapahtuman idea oli, että jokainen osallistuja saa kielitaitoaan vastaavan tarran (englanti, saksa, ranska, ruotsi, venäjä jne...) rintapieleensä ja ihmiset pääsevät treenailemaan osaamiaan vieraita kieliä sekä irlantilaisten opiskelijoiden että vaihtareiden kesken. Muita Finnish-tarralla varustettuja en reissulla bongannut, mutta kaikeksi yllätykseksi eräs irlantilainen opiskelija tuli kysymään suhteellisen selvällä suomen kielellä: "Mitä kuuluu?" Opettelimme pöydässä myös sen pakollisen kippiksen, jonka jälkeen palasimme takaisin kaikille yhteiseen englantiin. Ei siis huomattavaa edistystä muiden kielten osalta, ainakaan minun kohdallani.

Baileysit Door 51:ssä :)

Opettajan roolia sen sijaan olen päässyt hieman kokeilemaan. Jostain syystä kaikki kohdalleni osuneet ulkomaalaiset, joihin olen tutustunut hieman paremmin, osoittautuvat intohimoisiksi suomen kielen faneiksi. Tällä kertaa oppilaana on kämppäkaverini, joka osasi jo ennen tapaamistamme hyvää yötä ja huomenta yms. -fraasit suomeksi. Tulee ihanan kotoisa olo kun joku toivottaa nukkumaanmenoaikaan hyvää yötä sen good nightin sijasta :D

Kymmenen päivää Corkissa on siis vierähtänyt, aika tuntuu menevän kuin siivillä. Viikonlopun suunnitelmissa on tehdä uusi yritys vaellusretkelle pääsemiseksi, muutoin vapaapäivien ohjelma on vielä avoinna. Saas nähdä mitä toinen viikonloppu Irlannissa tuo tullessaan :)

Hei mennään bussilla!

Melko tarkalleen viikko on kulunut Irlannin maaperällä ja sen kunniaksi muutamia rivejä ennen nukkumaanmenoa.

Huomenaamulla aloitan harjoittelun ensimmäisessä tulevista mielenterveys- ja päihdetyön neljästä harkkapaikasta. Tuttuun tapaan jännitys ei vielä ole ilmoitellut olemassaolostaan ja se saa oikeastaan pienen paniikin aikaiseksi ihan vain sen vuoksi, että aamulla on odotettavissa todennäköisesti jonkin asteinen shokkilaskeutuminen todellisuuteen. Mielenterveys- ja päihdetyö jo itse käsitteinä kertovat jotain tulevien viikkojen sisällön vaativuudesta, kun kombinaatioon lisätään vielä sanat "kriisityö" ja "asiakkaan kohtaaminen vierasta kieltä käyttäen",kuulostaa homma sangen lupaavalta. Nollaa astetta huomisen aamun säätiedotuksessa luvassa, joten pieni käsien tärinä lämmittää mukavasti sekä mieltä että ruumista. Hrrr..

Viikonloppu alkoi mukavasti vapaapäiväperjantailla, joten päätin käydä testailemassa ensimmäistä kertaa Corkin kaupungin treenimaastoja ihan tositarkoituksella. Reilu kuukausi sitten nyrjähtänyt nilkka kesti ensimmäisen hölkkäilylenkin muutaman hyvin sijoitellun ideaalisiteen ja apteekin nilkkatuen voimin suhteellisen hyvin, eli puolimaraton-treenit siirtynevät takaisin suunnitelmista käytäntöön lähitulevaisuudessa.

Lenkkeilyyn uudessa ympäristössä ja/tai tylsyyden hetkiin olen kehittänyt aikaisemmilla reissuilla mielestäni mainion pelin.

Mää oon nyt tässä alias kaupunkisuunnistusta a'la Satu

Tarvikkeet: yksi kartta (koot A3 tai A4 sopivat parhaiten tähän tarkoitukseen), sakset, kynä, suklaarasia ja lenkkarit. 

Tee näin: 
1. Tyhjennä suklaarasia (tähän tarvitaan paljon energiaa!)
2. Ota esille kartta, päivitä siihen olinpaikkasi kynän ja avuliaiden paikallisten avulla.
3. Piirrä olinpaikkasi kohdalle ympyrä. Ota esille tyhjä suklaarasia, käytä sitä viivottimena ja jaa kartta sektoreihin piirtämällä ympyrästä viiva kartan jokaiseen kulmaan. Voit myös käyttää luovuuttasi ja piirtää viivoja minne haluat, tämä ei ole vakavaluonteinen leikki. Suosittelen kuitenkin aloittamaan viivat aina olinpaikastasi.
4. Ota käteesi sakset ja leikkaa kartta pienempiin osiin piirtämiäsi viivoja pitkin.
5. Pue lenkkarit molempiin jalkoihin.
6. Laita kartan palaset tyhjään suklaarasiaan (miten monikäyttöinen kapine!), sulje silmäsi ja nosta yksi paloista takaisin käteesi.

Kädessäsi on nyt kartta, johon on merkitty olinpaikkasi. Tehtävänäsi on suunnistaa kartan avulla vapaavalintainen kierros siinä osassa kaupunkia, jota kartta esittää. Toista aiemmin mainitut niin monta kertaa, että koko ympäristö on tullut tutuksi. Viel spass magen! (Vahingossa saattaa oppia myös jotain uutta kieltä matkan aikana) :)

Perjantaikuntoilu suuntautui Corkin kaupungin lounaiskolkkaan. Kuten Suomessa, myös Irlannissa parhaaksi lenkkeilyajankohdaksi osoittautui tihkusateinen aamupäivä: kadut ovat tyhjillään ja juosta saa aivan omia reittejä vastaantulijoista häiriintymättä. Hieman hankalaksi tämän aktiviteetin ja lisäksi kaiken muunkin oman asunnon ulkopuolella liikkumisen täällä suunnalla tekee vasemmanpuoleinen liikenne. Autot tulevat tietä ylitettäessä aina väärästä suunnasta, kääntyvät juuri sinne, mihin ei pitäisi ja testaavat oikeaan suuntaan kulkevaan liikenteeseen tottuneen jalankulkijapoloisen sympaattisen hermoston aktivoitumisnopeutta useita kertoja päivässä. Eikä siinä vielä kaikki. Myös paikalliset ihmiset noudattavat samaa kieroutunutta liikennesysteemiä ja kiusallisia samalle puolelle väistämis -tilanteita tulee jatkuvasti. Koomisen vivahteen tämä Iso-Britannian ex-impeuremin peruja oleva järjestelmä sai, kun seurailin lenkillä hetken aikaa itsekseen jolkuttelevan kulkukoiran matkaa. Rekku tassutteli tyytyväisenä kapoisen jalkakäytävän vasenta laitaa, ylitti tien kääntämällä päänsä sinne oikeaan suuntaan (itse en edelleenkään muista, kumpaan pitää katsoa ensin) ja jatkoi matkaansa tien siinä laidassa, missä ihmistenkin kuuluu kulkea. Ehkä minunkin kohdallani on siis vielä toivoa jäljellä.

Perjantai-iltana olimme sekalaisella vaihtarikokoonpanolla viettämässä iltaa parin suomalaisen tytön asunnolla. Illan ohjelmassa oli tortilloita suomalaiseen tapaan (eli kukaan muu ei tietenkään ymmärtänyt, kuinka ne kuuluu täyttää, kääriä ja syödä :D), jota seurasi Pub Crawliksi kutsuttu aktiviteetti. Kymmenen euron osallistumismaksulla voi lunastaa itselleen rannekkeen, jolla pääsee neljään pubiin sisään pääsymaksutta. Jokaisessa paikassa on tunti aikaa harjoittaa vapaavalintaista ajanviettotapaa, jonka lopuksi rannekkeiden haltijat saavat shotit ja matka jatkuu seuraavaan paikkaan. Erittäin kätevä tapa tutustua useampaan paikkaan saman illan aikana ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa. 

Erasmus-vaihtareita

Kämppis-Eva ja minä

Yliopiston kiipeilyklubin toimintaan osallistumisen odottaminen oli ehdottomasti viikon kohokohta -listani kärkipäässä. Löysin varsin pätevän oloisesti asiansa ajavat vaelluskengät alennusmyynnistä. Investoin tulevien uusien nyrjähdysten ja jalkojen sohjossa kastumisen ennalta ehkäisyyn mielestäni erittäin sopivan summan eurovaluuttaa ja hihkuin innosta päästä kokeilemaan töppösiä tositoimissa. Toisin kävi. Retkiaamu valkeni Corkissa tänään täysin pilvettömänä ja aurinkoisena pikkupakkasena, mutta sisämaassa oli ilmeisesti yön aikana tuivertanut ja tuiskunnut sen verran voimakkaasti, että retkibussimme oli jäänyt mottiin lumen keskelle, eikä päässyt noutamaan innokkaita reppuselkiä mihinkään. Lumipäivinä täälläkään ei siis paljoa näköjään tapahdu.

Ennen auringon nousua retkikamppeissa ja reppu täynnä eväitä kaupunkiin paremmin tutustuminen tuntui hyvältä idealta peruuntunutta bussimatkaa korvaamaan. Ulkoilutin uusia popoja melkein parin tunnin ja ainakin parin sadan kännykkäkameralla otetun valokuvan verran sunnuntaiaamuun heräilevässä Corkissa. Ei mikään huono tapa päättää ensimmäisen Irlanti-viikon viimeinen päivä.

Lough-lammikko Corkissa aamutuimaan

Yksi kaupungin kirkoista

Lough ja auringonnousu

Aamupalalla :)

Aamukävelyn ja piknikin jälkeen suuntasin takaisin kotikulmille katsomaan, joko kämppäkaverini olisi herännyt. Päätimme yhdessä lähteä hienon ilman kunniaksi katsastamaan rannikon jylhiä maisemia, sillä matkaa Corkin keskustasta rantaviivalle on parhaimmillaan vain kymmenisen kilometriä ja rannikon kyliin pääsee bussilla  parissakymmenessä minuutissa. Tsekkasimme netistä hyvän paikan ja bussiaikataulut, lähdimme asemalle hyvissä ajoin (eli tulinen kiire loppujen lopuksi tietenkin tuli), ostimme liput automaatista ja kävimme odottamaan linja-autoa saapuvaksi. Viisi, kymmenen ja viisitoista minuuttia kului, eikä bussia kuulunut, joten marssimme infopisteeseen tiedustelemaan, mikä maksaa. Tällä kertaa kyse ei ollut suinkaan lumesta, vaan siitä, että bussiyhtiö oli unohtanut ystävällisesti ilmoittaa aikatauluissa liikennöivänsä himoitsemaamme kylään ainoastaan kesäkuukausina. Aseman henkilökunta oli kovin ihmeissään, miksi kummassa haluamme mennä talvella rannalle. Saimme junailtua jo ostetut liput palautuskelpoisiksi ja hetken mielijohteesta vedimme villin kortin ja hyppäsimme seuraavaan lähtevään linja-autoon. Matkalla tutkailimme kartasta, mikä olisi oiva päätepysäkki ja jäimme bussista Clonakilty Town'issa, noin tunnin ajomatkan päässä Corkista etelään.

Clonakilty on pieni kaupunki kahden korkean kukkulan välissä lähellä Atlantia. Kiipesimme kukkuloista molempien huipulle ja koetimme tähyillä edes pientä kaistaletta merta, missä onnistuimmekin pitkän taivaltamisen päätteeksi. Kukkuloista viimeisimmältä laskeutuessamme Irlanti väläytti kylmänkostean näytteen perusluonnettaan ja pudotti niskaamme huikean sadekuuron, vaikka ilma oli vasta ollut kaunis ja aurinkoinen. Jo yksi viikko onkin opettanut kantamaan sateenvarjoa tai -takkia (tänään onneksi molempia) mukana ja vältyimme pahemmalta kastumiselta.


Clonakiltyn kukkuloilta (feat. kännykkäkameran mahtava kuvanlaatu)



Ahaa, täältä niitä saa...

Kotimatka Clonakiltystä takaisin Corkiin olikin melkoinen sattuman kauppa, sillä emme olleet tietenkään ehtineet tarkistaa meno-paluu -aikatauluja pikaisen lähtöpäätöksen vuoksi. Kaupunki on sen verran pieni, ettei sillä ole omaa bussiasemaa, joten etsimme lähimmän bussipysäkin, tsekkasimme paluuaikataulut ja menimme bussia odotellessa päivälliselle läheiseen pubiin. Pysäkille palasimme hyvissä ajoin ja melkoinen deja vu -kokemus oli huomata, ettei se odotettu bussi taida taaskaan ilmestyä. Kyseessähän oli minun kohdallani jo kolmas kerta saman päivän aikana.

Kyselimme ohikulkijoilta, onko tämä nyt varmasti oikea pysäkki ja aikataulu, ja jokainen vakuutteli meidän olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ehdimme jo tosissamme laskea, olisiko edullisempaa yöpyä Clonakiltyssä hostellissa ja yrittää bussin kyytiin aamulla uudelleen, vaiko pulittaa taksimatka takaisin Corkiin, kunnes hoksasimme kysyä vielä viereisestä bed & breakfast paikasta syytä bussivuorojen toteutumisen epämääräisyyteen. Paikkaa pyörittävä lady varmisti määränpäämme ja sanoi sitten hymyillen, että olemme odotelleet miltei tunnin väärällä pysäkillä ja että bussi lähtee noin kilometrin päästä juuri näillä minuuteilla. Hyvälle tuurille ja kaikille matkalaisten suojeluspyhimyksille kiitokset siitä, että kyseessä oli toiseksi viimeinen bussivuoro tältä päivältä, muutoin olisi se huomattavasti kalliimpi suunnitelma ollut pakko laittaa toteutukseen. Tapoimme aikaa oikean pysäkin vieressä olevassa Eurosparissa jäljellä olevan ajan erilaisia elintarvikkeita muka-suurella mielenkiinnolla tutkien ja kymmenen minuuttia ennen bussin lähtöaikaa tönötimme vesisateessa valmiina hyppäämään kyytiin vaikka vauhdista. Matka päättyi viimein onnellisesti takaisin Corkin bussiasemalle kävelymatkan päähän asunnostamme.

Bus Eireannin pysäkki

Olen todella iloinen, että satuimme juuri Evan kanssa samaan kämppään, hyvässä seurassa on paljon mukavampaa viettää aikaa ja olemme ehtineet tutustua hyvin kuluneen viikon aikana. Myös kielitaito kohenee, kun kämppiksen kanssa on pakko puhua englantia. Jotain sanoja ja fraaseja on tullut kertailtua myös saksan kielestä, mielenkiintoista onkin ollut testailla, kuinka paljon yläasteella viimeksi opiskelemastani taidosta on vielä muistissa. Kaksi yhteistä kieltä (tosin toinen minun kohdaltani aika auttavalla tasolla) on toiminut hyvänä kommunikaatiovälineenä ja myöskään kulttuuriristiriitoja ei ole päässyt syntymään puolin tai toisin. On todella mielenkiintoista vertailla, millaisia tapoja itävaltalaiseen kulttuuriin kuuluu ja löytää yhteneväisyyksiä kotimaahan.

Niin paljon kun vielä olisi viikonlopusta kerrottavaa, täytyy kirjoittaminen tältä erää kuitenkin lopettaa ja alkaa anomaan lämpöpatteria toimimaan kiltisti myös ensi yönä. Ensimmäiseen harjoitteluaamuun olisi mukava herätä hyvin nukutun yön jälkeen ja pakko on myöntää, että tämä trooppisesta arktiseen ja takaisin vaihteleva lämpötila huoneessani heikentää hivenen yleensä niin hyviä unenlahjojani. Auf Wiedersehen!