Ulkomaan vaihdossa tilanne on hieman verrattavissa loppumattomaan sukukokoukseen. Lukukauden ensimmäiset päivät vietetään tutustuen omaan pöytäkuntaan. Solukämpissä, luentosaleissa ja opiskelijakahviloissa jaetaan elämäntarinoita sekä lähitulevaisuuden suunnitelmia ja kauppa sosialisoitumisesta uudessa ympäristössä käy kuumana kuin kaatumisuhan alla kytevässä pörssitalossa. Eihän kukaan halua jäädä yksin. Syntyy parivaljakoita, kolmen-neljän hengen porukoita ja viisikkojoukkoja, jotka jakavat paitsi yhteisen jääkaapin, opiskelualan tai mieltymyksen vastapaahdettuihin hondurasilaisiin kahvipapuihin, myös tilanteen yksinäisyydestä upouudessa ympäristössä.
Pienistä puroista syntyy jokia. Parit ja porukat sisältävät aina sen jonkun, joka tuntee jonkun toisen, jonka kanssa on vaihtanut facebook-tilejä lentokentän turvatarkastusjonossa, puhelinnumeroita orientaatiopäivässä tai ylimääräisiä paistinpannuja opiskelija-asuntolan käytävässä. Näin myös ne, jotka eivät tunne vielä ketään, tutustuvat niihin toisiin, jotka tuntevat taas jonkun toisen. Ollaan keskellä pikkuporukoiden ryhmäytymistä: yhteisiä illanviettoja, ryhmämatkoja ja yleisötapahtumia, joiden lopputulemana muodostuu suurempi yhtenäinen joukko. Yhteinen nimttäjä melko poikkeuksetta on uusi ja ihmeellinen maa ja kulttuuri.
Joukossa kasvaa pikkuhiljaa omia sisäpiirivitsejä, lempinimiä, yhteisiä kokemuksia ja suunnitelmia. Kokoonpano elää, laajenee ja supistuu uusien tuttavuuksien ja kaverin kavereiden tullessa mukaan ja toisten jäädessä pois, mutta väistämätöntä on se, että pääosalle porukkaa on löytynyt eräänlainen kotipesä, turvallinen mukavuusalue. Ja se on kuulkaa vaarallinen tilanne se.
Kiistämätön fakta on, etteivät partyt ole suinkaan ohitse, vaikka mukava ja rento kaveripiiri on alkanut muodostua ja omaa paikkaa uudessa seurueessa ei tarvitse enää aktiivisesti etsiä. Mukavuusalueen ulkopuolella hääräilee nimittäin lukematon määrä uusia, vielä toistaiseksi tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa tulee olemaan tekemisissä ryhmätöissä, harkkapaikassa, retkillä, kerhoissa tai ihan muuten vaan luentojen välissä hengailtaessa. Tilanne on seuraava: olet määritellyt persoonallisuutesi kotimaahasi, opiskelualaasi ja ehkä joihinkin perhesuhteisiisi nojaten eksponentiaaliseen arvioon (se ensimmäinen kaveri + kaikki sen kaverit + kaverin kaverin kaverit) perustuen noin sata kertaa ensimmäisten vaihtoviikkojesi aikana. Olet löytänyt joukon ihmisiä, joiden kanssa dialogia voi käydä jo muistakin kuin etunimen lausumistapaan ja kotimaakliseisiin liittyvistä aiheista. Sitten yhtäkkiä huomaat "Hi, I'm X from Xland, nice to meet you" -äänilevyn alkaneen alusta. Joku on kääntänyt repeatin päälle. Osaatko kuvitella sen kartonkiliuskafiiliksen tähän kohtaan?
Ei saa käsittää väärin. Uusien ihmisten tapaaminen ja kyky käyttää small talkia kuuluu ehdottomana osana niin vaihtoon kuin vaihdon ulkopuoliseenkin elämään ja 99 prosenttia ajasta se on ihanaa. Kuinka paljon maailmankatsomusta avartaakaan tutustua toisista maista tai eri mantereilta tuleviin ihmisiin, heidän elämäntarinoihinsa ja näkemyksiinsä maailman asioista. Juuri nämä kontaktit ovat parhaita välineitä tiedonsiirrossa kulttuurista toiseen ja pyrin arvostamaan mahdollisuuttani olla osa tätä informaatioketjua suuresti -suurimpana osina päivistä. Luullakseni osaksi kulttuurishokkia kuuluu tämä pieni uupumuksen häivä siihen, ettei koskaan tiedä, tuleeko tapaamaan henkilöä, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia jopa tunnin tai pari, enää koskaan uudelleen ja missä raja small talkin ja aidon ystävystymisen välillä kulkee. Suomessa tuon veteen piirretyn viivan osaisin joten kuten vielä määritellä, mutta monikulttuurinen maasto on tehnyt tepposet ja välillä vähän eksyttää. Onneksi on siis olemassa se mukavuusalue, jolle välillä palata huilaamaan ja jonne tarvittaessa opastaa ne uudetkin tuttavuudet.
* * * * * *
Viime perjantaina kauan odotettu ensikosketus nappulakengillä irlantilaiseen maaperään kävi viimein toteen. Osallistuimme kaveriporukassa kokoamallamme Erasmus Ladies -tiimillä International Students' Soccer Tournament -tapahtumaan, ainoana naisjoukkueena ja loistavalla menestyksellä. Melkein voitimme kaikki ottelut (huomaa sanajärjestyksen merkitys). Osa poikien joukkueista otti yllätykseksemme pelit aika tosissaan, mikä tietenkin tarkoitti pataan lady-tiimille melko roimin lukemin, mutta pelaamisen riemu ja huikea yhteishenki oli päivän ehdottomasti paras anti. Varsinaisen turnauksen päätteeksi haastoimme Erasmuksen miespuolisista kavereista kootun joukkueen ystävyysotteluun, ja ilta päättyi yhteisiin after gameihin, kuinka ollakkaan, minifinlandiaksi ristimässäni Raisan ja Jonnan asunnossa (sama paikka, jossa kokattiin lihapullia viime viikolla). Ohjelmassa oli kippis-peli, jonka säännöt eivät valjenneet minulle jostain syystä koko illan aikana (johtuen ehkä siitä, että ne muuttuivat yhä oudommiksi jokaisella pelattavalla kierroksella), livemusiikkia tyttöjen yläkerrassa asuvan muusikkopojan toimesta ja tottahan toki myös katsaus yöelämään paikallisittain. Hieno päivä numero 1.
Laetitia, Minä, Eva, Miina & Nerea, alias team Erasmus Ladies
(pieni hapotus huippukuntoisessa joukkueessamme, mutta vasta viimeisen pelin jälkeen)
Viime viikon Hieno päivä numero 2 alkoi aamuvarhain Corkin bussiasemalta. Kiitos Irlannin tiukan anniskelulain, kotiinlähtö edellisenä iltana oli koittanut koko porukalle tasan kello 02.00, ja neljän tunnin virkistävien yöunien jälkeen lähdimme freeseinä Evan kanssa puolentoista tunnin bussimatkalle Killarneyn kansallispuistoon Irlannin länsiosaan.
Killarneyn kaupunki on suosittu turistikohde, josta löytyy sopivaa hotellia ja yömajaa jokaiseen vaatimus-/vaatimattomuustasoon. Kaupungin vetonaula Killarney National Park on UNESCOn luonnonsuojelukohde (anteeksi lousy suomennos), jonka alueella elää monia harvinaisia kasveja ja eläimiä. Taustalla kohoaa Irlannin korkein vuorialue McGillycuddy's Reeks. Sää oli lauantaisen reissumme ajan aivan epätavallisen epäirlantimainen ja pienestä väsymyksestä huolimatta reissua en olisi kyllä jättänyt mistään hinnasta tekemättä, sen verran upeita maisemat kansallispuistossa olivat.
Menomatkalla Corkista Kerryyn
Killarney National Park
Ei arvaisi ensikatsomalta Irlanniksi
Hui mikä lonkero!
Aika kirkasta vettä
Satumetsä :)
Edellisen päivän futis painoi jaloissa sen verran paljon, että teimme lyhimmän mahdollisen kiepin (Killarneystä reilu kymppi) kansallispuistossa, jonka jälkeen raahauduimme takaisin bussiasemalle kotiinlähtöä odottamaan. Väsymyksen laatua kuvaa ehkä parhaiten se, että Killareyn bussiasemalla on kaksikerroksinen outlet-ostoskeskus, mutta siellä kiertelyn sijaan valitsimme jalkojen lepuuttamisen aseman jakkaroilla bussin lähtöön saakka. Lauantai-iltojen kiroukseksi on käymässä liian aktiiviset perjantaipäivät, sillä jo toistamiseen menin viikon parhaana bileiltana nukkumaan jo ennen iltayhdeksää... Ei välttämättä mikään huono tapa opeteltavaksi.
Sunnuntaina lihakset huusivat huolellisista venyttelyistä huolimatta hoosiannaa, mutta päätin silti lähteä kokeilemaan josko tuska lähtisi sillä, millä se on tullutkin. Hieno päivä numero 3 eli Mountaineering Clubin tämän kertainen sunnuntairetki suuntautui niin ikään Kerryn maakuntaan The Paps (=the boobs, nimetty maaston pinnanmuotojen mukaan) -vuorille, jotka huipullaan yltävät samoihin metrilukemiin Ylläksen kanssa. Alumatka oli hieman kangertelevaa osaksi kipeiden reisien ja osaksi sankan sumun vuoksi, mutta kaikki vaivat kyllä unohtuivat siinä sekunnissa kun saavutimme matalalla roikkuvien pilvien yläreunan ja koko maailma aukeni valkoisena auringonpaisteisena valona silmänkantamattomiin. Sanat eivät riitä kuvaamaan, siispä muutamia kuvia.
Sankassa sumussa noustiin
Pilvien korkeudella
...ja viimein pilvien yläpuolella
Valokuvan paikka!
Ei varmaan tarvitse erikseen selventää, minne vaellus lopulta päättyi :) Matkaa reitille tuli yhteensä 12 kilometriä, mutta maaston muodosta kertoo ehkä jotain se, että aikaa noihin kilometreihin käytettiin yhteensä kuutisen tuntia. Mainio tapa viettää leppoisa sunnuntaipäivä.
Uusi työharkka alkoi tänään Inniscarraig Day Centressä. Paikka on avopalveluperiaatteella toimiva päiväkeskus mielenterveyskuntoutujille ja henkilökunnan toimenkuva edelliseen harkkaan verrattuna osapuilleen päinvastainen. Hoitajien tehtävänä on lähinnä olla paikalla, jos joku sattuu tarvitsemaan keskusteluapua nimenomaan ammattilaisen kanssa, pääasiassa toiminta perustuu osallistujien omalle aktiivisuudelle ja mielenkiinnon kohteille. Tulevien kahden viikon ohjelmassa on mm. taideterapiaa, rentoutustuokioita, ruuanlaittoa ja maaseuturetkiä. Oman ohjelmani kohdalla ensimmäisen päivän helppous miltei nolottaa. Päivä alkoi parin tunnin mittaista rentoutus-cd:tä asiakkaiden kanssa kuunnellen (myönnän, taisin piipahtaa unten mailla), tätä seurasi kahden tunnin lounastauko (paikalliset ottavat ruokailusta kyllä kaiken irti, tästä lisää jatkossa) sekä leppoisa autoajelu Corkin maaseutukylissä ja ähkyannos porkkanakakkua taukokuppilassa. Melkoista terapiaa alkuviikkojen shokkihoidon jälkeen.
Ai niin. Päiväkeskukseen on varattu OMA työhuone tietokoneineen ja nettiyhteyksineen, vain ja ainoastaan OPISKELIJOIDEN käyttöä varten. Ovessa oli tänä aamuna tällainen lappu:
Joo myönnän. Menee niin hyvin että melkein hapottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti