Irlan-dirlan-daa

Irlantilaiset suhtautuvat elämää suuremmalla intohimolla kolmeen asiaan. Kahta ensimmäistä voi juoda ja kolmas on musiikki.

Avauslauseen takana on vierailu Dublinissa, jossa vietimme 16 (+/-3 tjsp)-henkisellä porukalla mahtavat kolme päivää. Nähtävää ja tehtävää Irlannin pääkaupungissa oli aivan mahdottoman paljon, mutta päällimmäiseksi viikolopusta jäi mieleen mieletön määrä mielettömän hyvää musiikkia. Kaupunki oli täpösellään kaduilla soittavia muusikoita ja bändejä ja pubeista tulvi irlantilaisen musiikin säveliä levysoitinten ja lukuisten live-esiintyjien toimesta viihdyttämään sekä omia että vierasmaalaisia kulkijoita. Lisäksi satuimme hyväksi onneksemme Dubliniin TradFest-perinnemusiikkifestivaalin aikaan, joten kaupungin turistialue Tempel Bar lainehti erilaisten irlantilaista kansanmusiikkia soittavien artistien, rivitanssijoiden ja yleisen karnevaalihumun kirjavuudesta.

The Riptide Movement esiintymässä Dublinin pääkadulla.

Joutsenia iltauinnilla Dublinin keskustassa. Vastaan tuli viikonlopun aikana myös lampaita, vasikoita, kaksi vihreään frakkiin sonnustautunutta kettua, turistien kustannuksella kujeilevia sorsia sekä leprekaanijengi. (Kaikki edellä mainitut nähty selvin päin.) 

Jättiläisnainen veti oopperaa. Miehen kyvyt olivat ilmeisesti heikommat; tyytyi irvistelemään rumasti ohikulkeville lapsille.

Kulmabileet

 Rohkenen epäillä, ettei lukijakunnasta löydy ainuttakaan ihmistä, jolla ei olisi jonkinlaista käsitystä irlantilaisesta musiikista. Mikäli epäilyni kuitenkin osuu väärään, voisin kuvailla paikallista säveltaidetta parhaiten sanalla hyväntuulinen. Rento ja iloinen, muttei missään nimessä tekopirteä, meininki siivittää suurinta osaa perinteisistä lauluista. Turhaan ei tällä saarivaltiolla ole kaikkien aikojen ennätystä Euroviisujen seitsenkertaisena voittajana. Myös U2, yksi maailman tunnetuimmista bändeistä, on vihreältä saarelta lähtöisin. 

Kotimaisen folkin lisäksi Irlannissa kuumaa tavaraa ovat yhtä kaikki ulkomaiset hitit. USA ja Britannia ovat alkuperämaita paikallisten radiokanavien listahiteille siinä missä meidän Energyllä ja Voicellakin, mutta hauskinta on, että kaikki paikalliset tuntuvat osaavan ulkoa kaikkien laulujen sanat, joita radiossa soitetaan. Hauskaksi tämän tekee se, että irlantilaiset laulavat aika paljon ja että sanojen osaamisesta huolimatta kaikkia ei ole siunattu aivan merkittävällä sävelkorvan tai lauluäänen lahjalla. Ja arvatkaa mitä. Ne ei välitä siitä tipan tippaa. Tähän mennessä olen todistanut muun muassa patongintäyttäjän, kahvilan kassan, harkkapaikan talonmiehen, toimistovirkailijan ja ravintolassa naapuripöydässä istuvan teinitytön laulutaitoesityksiä taustalla soivan radion tahtiin. Ja voin kertoa, ettei mikään saa paremmalle tuulelle kuin puoliksi nuotin vierestä irlantilaisella aksentilla laulettu Ooooops! I did it again. Ihanat aidot irlantilaiset. <3 

Surkea kuvanlaatu mutta loistava bändi! M.J. O'Neill -pubi Dublinissa 29.1.2011

Street Party a'la Dublin: porukka tulvi vastapäisestä yökerhosta bailaamaan kadulla soittavan orkesterin tahtiin :D

Dublin-viikonloppuun mahtuivat myös vierailu Guinness Store House -museoon, melko suuri määrä paikallisia pubeja, Trinity Collegen historialliseen kampukseen tutustuminen, (sunnuntaiaamun pirteydellä tehty) vierailu National Museum of Archaelogyyn (nyt taisi pissiä oikeinkirjoitus?) sekä lukemattomia kilometrejä kävelyä kaupungin vanhoja taloja, kauniita siltoja, halpoja turistikrääsäkauppoja sekä näyttäviä kirkkoja ja katedraaleja ihastellen.

Guinness Storehouse. 11 €:n opiskelijahinnalla sisäänpääsy Guinnessin menestystarinan kertovaan museoon. Kierros päättyi seitsemännessä kerroksessa olevaan näköalaravintolaan, jossa vierailijoille tarjoiltiin pääsylipun hintaan sisältynyt tuoppi aitoa oikeaa Guinnessia. "There is beer and there is Guinness", mutta tästäkään huolimatta allekirjoittanut ei ole edelleenkään vakuuttunut mallasjuoman ylivoimaisuudesta. Guinness maistui ylikäyneeltä ja pohjaanpalaneelta ohrapuurolta, onneksi museo sentään oli näyttävä.

Joku kirkkokuja, nimeä en muista.

Viikonlopun päätimme teehetkeen Irlannin vanhimmassa pubissa. The Brazen Head on laittanut paikallisten suut messingille tarjoilemalla helpotusta nälkään, janoon ja kylmyyteen jo kunnioitettavien 813 vuoden ajan. Ja livemusiikin tahtiin tietenkin.

Kolmetuntisella bussimatkalla Dublinista Corkiin yllätin itseni erään mielenkiintoisen ajatuksen seurasta. Mietin, miten mukavaa on palata kotiin. Suomen sijasta koti tarkoitti Corkissa olevaa opiskelija-asuntoa. Kuinka nopeasti on terveellistä sopeutua uuteen asuinpaikkaan ja -maahan? Olen viettänyt Irlannissa nyt kuukauden päivät. 744 tuntia. 44 640 minuuttia. 2 678 400 silmänräpäystä ulkomaan vaihdossa. Olenko nauttinut niistä jokaisesta - onko paavi katolilainen?

Osaan avata pikkuruisen keittiömme tiskialtaan kuumavesihanan ilman, että puoli asuntoa lainehtii yliroiskuneesta vedestä. Pystyn juomaan viisi kupillista teetä kahdeksan tunnin työvuoron aikana (kun nainen sanoo irlantilaisessa teepöydässä no, se tarkoittaa yes). Muistan kääntää kylpyhuoneen vedenlämmittimen ajastimen päälle jo ennen lenkille lähtemistä. Lukot, vesihanat, valokatkaisijat ja ovenkahvat aukeavat pääasiassa ensiyrittämällä siitäkin huolimatta, että ne kaikki toimivat meidän vinkkelistä katsottuna väärään suuntaan.

Tiedän, että ruokakauppojen kylmähyllyissä olevissa huuhteluainepulloissa ei ole huuhteluainetta vaan maitoa, ettei wooshör ole pesukone vaan vettä, ja että mifiisafiisin tarkoittaa, että jalkoja palelee. Osaan laulaa Galway Girlin melkein ulkoa, hahmotan kaupunginosien sijoittumisen Corkin kartalle joten kuten ja muistan, missä niistä en saa liikkua itsekseni.

Arvioin suhdettani uuteen kulttuuriin myös kriittisesti. Pullalta maistuva ja kuitupitoisuudeltaan HK:n sinisellekin häviävä leipä tulee korvista ulos. Tahtoisin pitää irlantilaisille luentosarjan, johon kuuluisi sessio rakennusarkkitehtuurista käyttäen materiaaleja, joiden kyky pitää lämmin sisällä ja kylmä ulkona on kuin parempi kuin rei'itetyn luentolehtiön. Tahtoisin kertoa, ettei ole kauhean korrektia oksentaa jalkakäytävälle kymmenen metrin välein ja että koirat voi viedä tarpeilleen asfaltin sijasta nurmikolle. Voisin läksyttää maan hallitusta löperöstä ja kaksinaismoralistisesta ympäristöpolitiikasta. Muovipussit on Irlannissa kiellettyä tavaraa, mutta lasiset marmelaadipurkit, metalliset limsatölkit, muoviset aterimet ja suolalla ja rasvalla kyllästetyt kouluruuan tähteet saa heittää surutta samaan roskakoriin. Ja vaikka kaikki edellä mainitut lajittelisikin erikseen, paikallinen jätehuolto kippaa koko roskan joka tapauksessa samaan konttiin ja tyhjentää saaliin kaikesta päätellen Knockaheenyn (yksi niistä kielletyistä yksin liikkumisalueista) lähiön leikkikentille.

Olen käynyt lävitse kulttuurishokin vaiheet ja olo alkaa olla äsken mainituista epäkohdista huolimatta irlantilaisen ja erasmuslaisen elämänmenon taajuudella. Kampuksella ja kaupungilla tulee vastaan joka päivä enemmän ja enemmän tuttuja kasvoja, joista suurimman osan pystyn yhdistämään nimeen, jonka lausuminen ei tuota enää niin paljoa hankaluuksia. Käytän asioilla käydessäni sanoja cheers ja thanks a million jenkkisarjoista opittujen fraasien sijaan. Odotan innolla ystävien vierailuja, jotta pääsen ylpeänä esittelemään kaunista, kotoisaa ja epäkohdistaan huolimatta kehityskelpoista kotikaupunkiani muillekin. 

Kotikatu Copley's Street

Ja liikenteessä olen muuten edelleen täysi läppä.